Liisa Kansallisbaletin Ihmemaassa

Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisa Peilimaailmassa ovat minulle aivan erityisiä kirjoja, joita olen lapsena lukenut ties kuinka moneen kertaan, ja aikuisenakin palaan niiden viehkon järjettömään satumaailmaan. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt baletin ja tanssin katsomisen ihanuuden, ja niinpä olin hurmioissani, kun kuulin, että Kansallisbalettiin tulee Liisa Ihmemaassa -baletti. Vaikka alkuteoksen kielileikkejä ja muita kirjallisia hienouksia ei tietenkään lavalla voi toistaa, sitä vastoin värikäs satumaailma, jossa esiin vyörytetään jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kummallisimpia olentoja, kuulostaa houkuttelevalta isolle balettitalolle. Taitaville tanssijoille riittää herkullisia rooleja, ja visuaalisuudessa päästään panemaan parastaan.

Koreografian on tehnyt tunnettu suomalaiskoreografi Jorma Elo. Koreografia on pitkälti klassista balettia, hyvin kaunista sellaista, mutta eri hahmojen liikekielessä olen minäkin tanssinoviisina tunnistavinani eri vivahteita, ja pidän siitä, miten jokainen hahmo liikkuu luonteelleen sopivalla tavalla. Esimerkiksi Liisan tanssissa näkyy hahmon vilkkaus, päättäväisyys ja ihmetys, Valkoisen Kanin tanssi on kujeilevaa ja arvoituksellista, Tittelitom ja Tittelityy taas liikkuvat kulmikkaan omituisesti.

Visuaalisuuteen on panostettu todella paljon, ja lopputulos on lumoavan kaunis ja sopii mielestäni tunnelmaltaan Ihmemaahan. Lavastus ja puvut ovat Robert Perdziolan käsialaa, valaistus ja projisoinnit Mikki Kuntun, ja Animaatiot Petri Sarkkilan. Tästä voisi kyllä myydä vaikka kuinka paljon oheistuotteita, kaikkea katsoo niin ilokseen. Pidän siitä, että lavastuksessa on käytetty paljon piirustusta ja maalausta, ja julkaistut pukusuunnitelmatkin ovat taidetta jo itsenään. Puvuista minua ihastuttivat mm. yönkorentojen ihastuttavat puvut, kala- ja sammakkolakeijan livreet (ja päät!), kukkien hehkeä väriloisto ja Herttakuningattaren ja -kuninkaan pöyhkeän upeat, puna-kulta-musta-valkean kirjavat asut. Muutenkin eri hahmot persoonallisuuksineen näkyvät herkullisesti puvustuksessa. 

Yönkorento (Lucie Rákosníkova, keskellä) ystävineen. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola)

Teoksen musiikki, joka on koottu monien klassisten säveltäjien kuten Haydnin, Händelin ja Beethovenin musiikista, on sen sijaan vähän ongelmallinen. Vaikka musiikki on kaunista (ja orkesteri soittaa sitä kertakaikkisen upeasti), monet kappaleet ovat liiaksi toistensa kaltaisia eivätkä kerro mitään erityistä kohtauksesta. Olisin varsinkin ensimmäiseen näytökseen kaivannut paljon enemmän kontrasteja kappaleiden tempon ja tunnelman välille, kun nyt kaikki kuulostivat jokseenkin samalta, siltä kuin entisajan herrasväki tanssisi niiden tahtiin menuetteja. Toisessa näytöksessä sen sijaan oli ilahduttavasti myös vilkkaampia tai tunnelmaltaan vaihtelevia kappaleita, jotka toivat teokseen eloa ja sopivat kohtauksiin ja hahmoihin paremmin.

Kuten usein nykyaikaisissa Liisa Ihmemaassa-sovituksissa, tässäkin oli annettu Liisalle taustatarina. En osaa sanoa, miksi näissä taustatarinoissa niin usein Liisa on lapsen sijaan teini-ikäinen ja hänen isänsä on kuollut tai kadoksissa, ja se motivoi tapahtumia. Osittain taustatarinan tarve vesittää alkuperäisteoksen viehättävää absurdismia ja anarkistista hauskuutta. Mutta toisaalta silläkin on koskettavuutensa, että nuori neito kasvaa juuri mielikuvituksen ja satumaailman voimalla.

Baletin Liisalla on vaikeuksia päästä yli isänsä kuoleman tuskasta, eikä asiaa auta tiukka äiti, joka vaatii tyttöä kihlautumaan, kun sulhasehdokas ei tyttöä kiinnosta ja vielä hän mieluummin leikkisi lasten seurassa. Kun Valkoinen Kani ilmaantuu ja kutsuu Ihmemaahan, Liisa löytää outojen ihmeolentojen joukosta monipuolisemman, kauniimman ja mielikuvituksekkaamman maailman kuin jäykistä hienostojuhlista, ja toisenlaisia malleja aikuiseksi kasvamiseen. Punaisen Lohikäärmeen voittaminen yhdessä Valkoisen Ritarin kanssa tuo lohdutuksen ja uskalluksen palata valvemaailmaan. 

Valkoinen Kani (Xiaou He) johdattaa Ihmemaahan. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola)

Näin esityksen 13.10., jolloin Liisa roolin tanssi upea tähtitanssija Eun-Ji Ha, ja muissa keskeisissä rooleissa nähtiin mm. Michal Krčmář (Valkoinen Ritari), Xiaou He (Valkoinen Kani) ja Frans Valkama (Liisan veli). Ensimmäisen näytöksen ajan tunnelmani olivat vielä kahtalainen. Värikäs ja satumainen visuaalisuus upeine pukuineen ja lavasteineen viehätti, mutta itse teos tuntui vielä hajanaiselta. Ensimmäistä näytöstä hidastaa ylipitkäksi venyvä alkuosuus, jossa esitellään taustatarinaa ja tanssitaan vastahakoisen Liisan kihlajaisia. Ihmemaahan päätyminenkään ei ole yhtä valloittavasti kuvattu kuin kirjan kaninkoloon putoaminen.

Kunnolla teos pääsi vauhtiin vasta kun Liisan itkemään kyynellammikkoon tulvahti liuta omituisia elukoita: Hiiri (Mira Ollila), Aarnikotka (Jouka Valkama), Ankka (Sofia Gustafsson), Panu-apina (Win Vandermaesen) ja Ville-sisilisko (Atte Kilpinen. Nämä uiskentelevat lammikossa ja kuivatetaan riemukkaan omituisessa vaalikilpajuoksussa, ja teos saa ensimmäistä kertaa kunnon kosketuksen alkuperäisteoksen absurdiuteen ja mielikuvitusleikkiin. Myös sammakko- ja kalalakeijat (Emrecan Tanis ja Hasan Topcuoglu) sekä herttuattaren (Anna Sariola) taloon sijoittuva kohtaus pippureineen ja hieman painajaismaisine kokkeineen ovat hurmaavia.  

Ensimmäisen näytöksen päättävä yönkorentokohtaus on kaunista katsottavaa, ja Lucie Rákosníková Yönkorentona liikkuu viehkeästi ja tuo Liisalle toisenlaista, itsevarmaa aikuisen naisen kuvaa. Alkuperäisteoksen Kaalimadosta on jo kuoriutunut perhonen, ja outojen identiteettikeskustelujen sijaan Liisalle esitetään uusi mahdollinen tapa olla. Ratkaisu toimii mielestäni hyvin baletissa. Olisin kuitenkin kaivannut kohtaukseen vielä jotain, ehkä mahtipontisempaa musiikkia tai lennokkaampaa koreografiaa.

Mutta jos ensimmäisen näytöksen jälkeen olin vielä epävarma siitä, kuinka paljon teoksesta pidän, toinen näytös valloitti! Hurmaava Michal Krčmář pääsi heti tanssimaan hienon soolon, ja Valkoisen Ritarin jäätyä taakse päästiin Hatuntekijän teekutsuille. Niistä pidin suunnattomasti. Tässä tekeekin mieli huomauttaa Hesarin toimittajalle, että hänen kaipailemansa syntymättömyyspäivä <i>ei</i> alkuperäisteoksessa  kuulu teekutsuihin lainkaan, vaan se tulee Peilimaailmassa Tyyris Tyllerön puheissa. Disney-elokuva sen vasta on yhdistänyt teekutsuihin. Ainakin minulle kirjassa tämän kohtauksen ideoista hauskimpia on ikuisesti jatkuvat teekutsut kun aika on pysähtynyt kello viiteen ja koko seurueen omituisuus ja absurdius, ja nämä välittyvät kohtauksessa hyvin. Musiikkikin kuulostaa aivan ikuisesti jatkuvilta teekutsuilta, oiva valinta! Paikkoja ja teekuppejakin vaihdetaan, kelloa kastetaan teehen ja Murmelia ruokitaan sokerilla. Samuli Poutanen on mainio hatuntekijän roolissa, ja hänen koreografiansa Liisan kanssa ovat erityisen hauskaa katsottavaa. Tässä kohtauksessa alkuperäisteoksen absurdius ja nonsense välittyvät railakkaasti, ja sama meininki jatkuu lähes koko loppuajan. 

Liisa (Eun-Ji Ha) Hatuntekijän (kuvassa Antti Keinänen) teekutsuilla. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola.)

Värikkäät, suloisesti tanssivat kukat ihastuttivat, samoin kolme puutarhuria (Ruan Crighton, Florian Modan ja Eemu Äikiö), joiden tanssi oli miellyttävän vilkasta ja energistä. Ensimmäisessä näytöksessä nähty Liisan eloisa veli (Frans Valkama) tekee paluun Herttajätkänä, jota syytetään kuningattaren kakkujen varastamisesta. Valkama tanssii ihastuttavasti ja hänen roolinsa olisin suonut vielä isommaksi. Kuningattaren krokettikutsuilla meno yltyy kutakuinkin yhtä hulvattomaksi kuin kirjassa. Olin myyty heti, kun balettikoululaisten esittämät vapisevat siilit ryömivät lavalle krokettipalloiksi. Hanako Matsune esittää mainiosti itsevaltaista Herttakuningatarta, joka käskee päät poikki kaikilta jotka ärsyttävät, ja jonka krokettipelin kulkua kuningas (Jani Talo) hienovaraisesti ohjailee, jottei armas puoliso vain pääsisi pahastumaan. Oikeudenkäynti varastetuista kakuista oli niin ikään hulvaton, etenkin kun jo ensimmäisessä näytöksessä hurmanneet eläimet tulivat valamiehistöksi. Loppupuolen pelikorttisotilaskohtaus on hiukan liian pitkä, mutta koreografia on hypnoottisen hienoa katsottavaa.  

Herttakuningatar (Hanako Matsune), Herttakuningas (Jani Talo) sekä kaksi kolmesta puutarhurista ja Liisa (Eemu Äikiö, Salla Eerola, Florian Modan). (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola.)

Lopussa Liisan ja Valkoisen Ritarin yhteinen taistelu lohikäärmettä vastaan saa koskettavia sävyjä, kun lohikäärme symboloi myös Liisan käsittelemätöntä surua. Valkoisen Ritarin loppuduetto Liisan kanssa on viehättävää, jopa liikuttavaa katsottavaa. Oma sisäinen feministini ei liikaa pahastunut siitä, että Ritaria tarvittiin nostamaan Liisa portaille, koska siinä vaiheessa olin siirtynyt tulkitsemaan tarinaa aika psykologisesti: naisen roolin kapeaksi määrittelevässä maailmassa kasvanut Liisa tarvitsee oman sisäisen Valkoisen Ritarinsa löytämistä, jotta voi elää kokonaisemmin ja päättää itse asioistaan. Toki hahmojen suhteessa voi nähdä romanttisiakin vivahteita, ja ehkä Liisa kokee myös, että vaikka äidin tarjoama sulhasehdokas ei kiinnosta, niin kyllä aikuisuudessa on lupaavat puolensa jos tällaisia prinssejä löytyy.

Liisan roolin tanssinut Eun-Ji Ha on hurmaava ballerina, jota katson aina iloiten, ja hän oli myös loistava Liisan roolissa. Liisa on mainio sankaritar, sillä hänessä riittää sisua, itsepäisyyttä, vilkkautta ja uteliaisuutta, ja Eun-Ji Ha toi tämän kaiken hyvin esiin samalla, kun hänen tanssinsa kauneus luo satumaailman lumoa. Liisa on huikean iso rooli tanssijattarelle, sillä hän on lavalla lähes koko ajan, tanssii lähes koko ajan, todella monien hahmojen kanssa.

Xiaou He oli minulle oudompi tuttavuus, mutta valloitti Valkoisena Kanina, joka vilahtelee pitkin teosta kuljettaen ja johtaen sitä eteenpäin. Hen tanssi oli energistä ja vangitsevaa. Kanin rooli on hyvin persoonallinen, ja hän tanssi enimmäkseen yksin. Michal Krčmář Valkoisena Ritarina oli kaikin puoli tosi kaunis ja tanssi upeasti. Krčmář tuntuu loistavan aivan omaa valoaan, etenkin tällaisessa ritariroolissa, jota esitti miellyttävän pontevasti ja innokkaasti. Muutkin roolit oli erinomaisesti miehitetty, monista kirjoitinkin jo aiemmin jokusen sanan.

Valkoinen Ritari (Michal Krčmář) ja pelikorttisotilaita. (Kuva:  Kansallisbaletti /Mirka Kleemola)

Parempi tämä baletti vielä olisi voinut olla, jos alkupuolta olisi tiivistetty ja koreografiaan olisi heitetty lisää railakkuutta, ja musiikkivalinnat vastaisivat paremmin kohtausten sisältöä. Ilahduttava, kaunis paketti se ilti on, ja viehättävä lisä Liisa-sovitusten maailmaan. Nautin erityisesti visuaalisesta kauneudesta, monien kohtausten kunnon nonsense-määrästä ja upeasta tanssista niin pää- kuin sivurooleissakin. 

Annan tälle esitykselle hedelmäasteikolla arvosanaksi ananaskirsikan.