maanantai 18. huhtikuuta 2016

Saat kutsun tanssiin vampyyrien... uudestaan.



Kirjoitin Helsingin Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista helmikuun lopussa. Sen jälkeen olen nähnyt musikaalin aika monta kertaa lisää (tarkkaan ottaen yksitoista kertaa niiden silloisen viiden lisäksi, miten se nyt näin kävi... ja lippuja on vielä useaan esitykseen). Esitys on kehittynyt valtavasti vaikka oli alun alkaenkin hieno, joten haluan kirjoittaa siitä uudestaan. Täältä voi lukea alkuperäisen bloggaukseni. Halusin kirjoittaa tämän jo vähän aikaisemmin, mutta viime viikot ovat olleet aika täysiä ja tämän kanssa on mennyt aikaa.

Jos et tuota ensimmäistä bloggausta ole jaksanut lukea etkä tiedä mistä on kyse, niin lyhyesti: Vampyyrien tanssi parodioi vampyyri- ja goottitarinoita sekä megamusikaaleja, mutta on koomisuuden ohella myös aidon inhimillinen tarina, jossa on hurmaavia hahmoja, muhkeaa musiikkia, hienoja lyriikoita ja taitavaa kliseiden päälaelleen kääntämistä. 

Olen faniutunut HKT:n versioon pahemman kerran. En ehkä ihan näin tiheään kävisi katsomassa, jos produktio pyörisi vähän pidempään ja voisin levittää katsomiseni pidemmälle ajalle, mutta silti tämä kestää häkellyttävän monta katsomiskertaa ja saa haluamaan vain lisää, lisää, lisää. Vampyyrien tanssi on kaikessa uhkeudessaan, goottikauneudessaan, rakastettavine hahmoineen ja kliseiden ympäri kääntelyineen niitä musikaaleja, joka voi tehdä minulle tämän. Tykkään katsoa lempiesityksiäni monta kertaa, koska silloin huomaa yksityiskohtia, kokee eri kerroilla eri tavoin sekä näkee näyttelijöiden kehitystä Mutta tämä vetää kyllä henkilökohtaisen ennätykseni ainakin katsomiskerroista näin lyhyessä ajassa. On eräs musikaaliproduktio, jonka olen nähnyt vielä useampia kertoja, mutta se on tapahtunut noin 8 vuoden aikana.

Minkä takia juuri Helsingin produktio saa tämän aikaan? On ylipäätään hauskaa nähdä lempimusikaalistani erilainen, toimiva versio, mutta nautin erityisesti hahmovetoisuudesta ja siitä, että tämä uusi ohjaus antaa näyttelijöille paljon tilaa kehittää hahmoja. Minulle kaikkein tärkeimmät henkilöt, Alfred, Sarah ja professori Abronsius, toimivat harvinaisen hienosti. Alfred on vihdoin kunnolla päähenkilö myös ohjauksen puolesta, ja Petrus Kähkönen ja Miiko Toiviainen tekevät roolissa upeat suoritukset. Sarah on monipuolinen ja kiinnostava ja hänen tarinansa toimii. Professori Abronsiuksesta on tehty oikea hahmo, joka kehittyy tarinan aikana. Alfredin ja Abronsiuksen muuttuva suhde toisiinsa on ehkä esityksen kiinnostavinta antia. 

Monet asiat toimivat minulle sitä paremmin, mitä enemmän esitystä näen. Minua häiritsevät edelleen Sarah'n tanssiaispuvun spagettiolkaimet, mutta eipä moni muu asia. Alfredin kiharoinkin olen täysin tottunut, ja osaan blokata yleensä pois ne Carpe noctemin liian räikeät punaiset valot. Myönnän auliisti, ettei tämä ole maailman syvällisin versio tästä musikaalista, ja vetää meiningin enemmän komediaan kuin muut produktiot. Mutta se ei haittaa minua. Minulle tämä musikaali syttyy elämään nimenomaan hahmojensa myötä: kun hahmot ovat todellisia kliseillä leikkivässä tarinassa, silloin voi toimia kaikki muukin. Tässä on myös uskallettu reippaasti tuulettaa hahmoja ja antaa heille ihan uusia ulottuvuuksia. Koko esityksen energia on sellaista, että teatterin pitäisi pullottaa ja myydä sitä. Olen aina poistunut teatterista mielettömän onnellisena ja innostuneena, oli takana millainen päivä tai viikko hyvänsä.

Se tosin häiritsee, että Carpe noctemia ei välttämättä tajua Alfredin uneksi (mikä voi vähän hämmentää katsojaa ottaen huomioon sen tapahtumat). Testasin asian kun vein pari ensikertalaista musikaalia katsomaan. Toinen heistä ei ollut varma, onko kohtaus unta vai totta, ja toinen uskoi sen todeksi ja arveli vielä Alfredin herättyäkin, että ehkä tämä vain uskottelee nähneensä unta. Itse musikaaleihin ja tanssiteoksiin tottuneena pystyn kyllä näkemään sen, miten kohtaus on unimainen ja toimii toisella logiikalla kuin valvekohtaukset, ja varmaan useimmille tanssi-Sarah'n läsnäolo on jonkinlainen vihje siitä, ettei olla valvetodellisuudessa. Mutta etenkin musikaaleihin tottumattomille tuo voi olla hankalaa tajuta. Olisipa jokin keino käyttää Carpe noctemin koreografia ja oivallukset niin, että kohtaus helposti tajuttaisiin uneksi. En valitettavasti ole vielä keksinyt parempaa keinoa kuin suuri neonkyltti, jossa lukee "Alfred näkee unta". Ehkä juoniselostus käsiohjelmassakin auttaisi vähän...

Musikaalin tanssikoreografioista tykkään muuten, mutta välillä ne ovat kovin yksipuoliset: etenkin sooloissa jatkuvien nostojen ja pyöritysten sekaan voisi laittaa vähän muutakin. Eeva Konnun johtama orkesteri soittaa hienosti, ja lavastuksessa nautin yhä enemmän siitä, miten paljon vähällä on saatu aikaan Peacockin olosuhteissa. 

Hahmot ja näyttelijät

Lempihahmoni, kuten viimeksikin totesin, on Alfred, suloinen nuorukainen, joka kaikkine pelkoineenkin kovin koettaa sopia sankarin rooliin, mutta tarina ei annakaan myöten ja neitokin lähtee hienompia lahjoja antavan vampyyrikreivin perään. Alfredin roolissa Petrus Kähkönen veti jo heti ensi-iltaviikolla sellaiset esitykset että oksat pois. Olen fanittanut musikaalia kymmenisen vuotta ja nähnyt useita hyviä Alfredeja, mutta en ikinä mitään tällaista. Hänen Alfredinsa on ihan toista maata kuin kenenkään muun. Yllättävän vahva ja rohkea kaikessa herkkyydessäänkin, osaava ja toimelias, asennetta tulvillaan ja välillä jopa sarkastinen. Kähkönen saa hahmon elämään ja toimimaan aivan uudella tavalla, laulaa mielettömän hyvin eikä yhtään pelkää ottaa lavaa haltuunsa. Hänen Alfredissaan on myös se tunteikkuus, arkuus, inhimillisyys ja suloisuus, joka tekee tästä nuorukaisesta niin rakastettavan ja musikaalisankarien joukossa omalaatuisen. Ja yleisö rakastaa Alfredia. Sen kuulee aplodeissa ja hurrauksissa, sen näkee Twitterissä ja arvosteluissa, sen kuulee satunnaisissa kommenteissa narikkajonossa esityksen jälkeen. Näin tämän kuuluu olla!

Kähkönen on kehittynyt paljon esityssarjan aikana, vaikka oli ällistyttävän hyvä jo ensimmäisellä viikolla. Ne muutamat varaukset, joita minulla oli alussa hänen tulkintansa suhteen, ovat aika lailla kadonneet. Alussa minua häiritsivät muutamat silmille hyppäävät sankariparodiakohdat, jotka heittivät minut hetkeksi pois tarinasta. Mutta joko olen tottunut ja tykästynyt niihin tai hän on hillinnyt ja elävöittänyt niitä juuri sopivasti - ehkä sekä että. Hahmosta on viikkojen edetessä tullut yhä kokosempi. Loistava koomisuus ei vähennä tunnelatausta ja upeaa kasvua. Sarah'lle-laulun loppu tuntui alkuun menevän parodian puolelle, mutta nyt tulee mieleen vain se miten pojat joskus kovasti tsemppaavat itseään, että kyllä minä pystyn tähän. Huvittavaa mutta ei epätodellista. 

Yksityiskohtia tulee lisää, adlibbaukset vaihtelevat (ja joskus saavat hänen omankin pokkansa pettämään lavalla, mistä ilo yleisössä vain yltyy). Esitys pysyy koko ajan tuoreena, vaikka Kähkönen esittää roolia melkein joka kerta. Kähkösen Alfred on koomisempi kuin yleensä, mutta komiikalla huomio myös pysyy hänessä, ja Alfred tulee sen myötä entistä sympaattisemmaksi. Vaikka monet hänen erikoisista väliheitoistaan ("Professori, tämä on juuri sitä miltä se näyttää.") eivät useimmissa produktioissa sopisi Alfredille, hänen Alfredilleen ne sopivat. 

Alfred (Petrus Kähkönen) yrittää puhua Sarah-neidolle (Raili Raitala) järkeä, mutta eihän se onnistu. HKT / Mirka Kleemola


Alfredin kasvutarina kehkeytyy auki toimivasti ja aidosti. Aluksi sinisilmäinen nuorukainen uskoo hyvää muista ja yrittää kaikessa parhaansa, mutta vähitellen illuusiot ropisevat, kun todellisuus ei vastaa toiveita, ei neitojen eikä professorien osalta. Nuorukainen muuttuu sarkastisemmaksi ja kyynisemmäksi, mutta silti yrittää pontevasti sitä minkä tietää oikeaksi, vaikka kreivinkin sanoissa tuntuu olevan yhä enemmän pointtia. Lopulta Alfred tuntuu kuin tuntuukin pääsevän omilleen, mutta sitten kiinni iskee odottamaton loppu - joka loppujen lopuksi taitaa sopia hänelle paremmin kuin olisi arvannut. Kähkösen vampyyri-Alfred on erittäin toimiva jatkumo hänen ihmispersoonalleen, ja bilettää sitä paitsi mainiosti lopussa (ja innostaa yleisöäkin bilettämään).

Lauluääni tuolla nuorella miehellä on sellainen että jos hän päättäisi pitää konsertin jossa laulaa puhelinluettelon, menisin varmaan kuuntelemaan. Sarah'lle-soolo tulee kerta kerralta kauniimmaksi, se tunteen ja kauniin laulun yhdistelmä vie täysin jalat alta.

Arvatkaa tuntuuko minusta muuten tyhmältä, että tämä on ensimmäinen iso rooli jossa näen Petrus Kähkösen sitten vuoden 2009 Spring Awakeningin? Pidin hänestä Moritzina, mutta jostain syystä ei ole tullut nähtyä häntä uudestaan. Ja vaihtoehtoja olisi kyllä tänä aikana ollut. No, jatkossa minut taidetaan saada teatteriin kun vain laitetaan hänen nimensä näyttelijälistaan. Niin vakuuttavaa tämä kaikki on ollut.

Ja sitten vielä toisena Alfredina on Miiko Toiviainen. Olen totta vie tullut siihen lopputulokseen, että Helsingissä on maailman parhaat Alfredit. Toiviaisen Alfred on esityskauden edetessä saanut vielä lisää sävyjä ja särmää. Hän on hillittömän suloinen, herkkä ja pelokas, mutta myös paljon muuta. Hänen Alfredinsa vaikuttaa sangen fiksulta ja uteliaalta nuorelta mieheltä, joka on oikeasti kiinnostunut siitä tutkimuksesta, mitä professorin kanssa tehdään. Toisaalta ihanan tytön astuessa kuvioihin hänen ajattelukyvylleen tapahtuu yhtä ja toista. Jos Alfred somettaisi Sarah'n kanssa, hän käyttäisi sellaisia sanoja kuin "ihQ" ja animoituja hymiöitä ja kissanpentu-gifejä (vaikka muutoin osaakin kirjoittaa mm. aivan päteviä esseitä). Luultavasti hän kirjoittaa professorille puhtaaksi muistiinpanoja huolellisella käsialalla ja piirtää marginaalit vahingossa täyteen sydänkuvioita.

Mutta Toiviaisen Alfred on niin paljon muutakin. Jo viimeksi ihastelemani pimeän puolen lumous on käynyt entistä kiehtovammaksi, niin kovasti hän on kreivin sanojen perään ja tätä seuraamassa vaikka samalla pelkää. Tuo on entistä hurmaavampaa, kun hänen Alfredinsa on muuten niin uskomattoman kultainen, suloinen ja hyvä. Mutta ah, potkua löytyy kyllä muutenkin. Alfred kypsyy professoriin tarinan aikana niin täysin! Heti alusta asti on viitteitä siitä, että Alfredia ärsyttää se, miten professori häntä kohtelee eikä kuuntele häntä. (Minkähänlainen matka Transilvaniaan on ollut? Meinasiko Alfred kävellä tiehensä jo Budapestin junalle mentäessä?) 

Miiko Toiviainen (Alfred) ja Tuukka Leppänen (professori) Chagalin sielua pelastamassa. HKT / Mirka Kleemola

Kapina yltyy jo Järjessä, jossa Alfredilla meinaa mennä hermo kovakouraiseen professoriin, joka koko ajan moittii häntä. Alfredilla olisi selvästi itselläänkin yhtä ja toista sanottavaa, mutta kun ei pääse koskaan esittämään huomioitaan. Toisessa näytöksessä hermot menevät mentoriin jo niin tehokkaasti, että ei ehditä edes Orioniin kun Alfred on jo kävelemässä tiehensä professorin luota. Parilla viime kerralla hän Herbert-kohtauksen jälkeen sysäsi professorin syrjään ja lähti itse edeltä muurin harjalle! Tämä muuten sopii hyvin siihen, että Alfredia houkuttaa niin paljon pimeä puoli. Ei ole ihme, että hän on pian kiinnostunut lähtemään Krolockin mukaan, kun kerran professori on alkanut jo käydä hermoille.

Oi että. Tämä on niin herkullisen kehitelty ja mielenkiintoinen tulkinta, ja on suunnattoman kaunis asia, että olen saanut nähdä jotain tällaista ja vielä monta kertaa. Ja laskinpa tässä, että hän lienee esittänyt Alfredia siinä 14 kertaa parin kuukauden aikana. Miten ihmeessä hän onnistuu tekemään roolin mielenkiintoisemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin kukaan Petrus Kähköstä lukuun ottamatta? Jotain se varmaan kertoo ohjauksesta, joka antaa näyttelijöille tilaa, mutta kertoo se myös Miiko Toiviaisen taidoista. Antakaa tälle nuorelle miehelle jatkossakin hyviä rooleja! Minä menen katsomaan.

Toiviaisella on niin paljon ihania yksityiskohtia, että voisin kirjoittaa niistä kymmenen sivua. Hän huomaa asioita, jää esimerkiksi ennen Chagalin vaarnaamisyritystä ihmettelemään Magdan jättämää kynttilää, ja aavistaa selvästi ettei Krolock tulee ihan niin huijatuksi kuin professori luulee. Ja olen jo maininnut viimeksi, miten vangitseva hän on Sammumattoman poltteen lopussa, kun on vähällä mennä kreivin luo.

Laulussa on välillä vähän ponnistelua matalimmissa kohdissa, mutta onhan "Sarah'lle" säkeistöjen alussa tosi matala tenorilauluksi. Korkeammissa nuoteissa ääni sen sijaan soi hienosti ja etenkin viimeksi hänen laulunsa oli todella kaunista kuultavaa. Tykkään kovin.

Viimeksi olin siinä käsityksessä, etten oikeastaan osaa valita Antti Timosen ja Tuukka Leppäsen professori Abronsiuksien välillä. Mutta nyt on tunnustettava, että vaikka molemmat ovat erinomaisia, niin Tuukka Leppänen on noussut ehdottomaksi suosikikseni höyrähtäneenä vampyyritutkijana. Hänellä on niin persoonallinen tulkinta ja mieletön energia. Hänen professorinsa on kokonainen ja tarinallinen hahmo, sillä hänellä on alusta lähtien pelokkuutta, joka nousee olennaiseksi toisessa näytöksessä. Toisaalta hänellä on lopussa pieni sankaruuden puuskansa kun houkuttelee Koukolin peräänsä niin että Alfred ja Sarah pääsevät pakoon. Hän seuraa aika paljon Alfredin tekemisiä ja jollain tapaa tajuaa mitä tällä on meneillään: siitä alkaen miten hän havaitsee "Ensi kertaa näin"-laulussa ettei poika kuuntele nyt yhtään, aina siihen asti että melkein antaa pojalle kirjahyllystä Kama Sutran kunnes toteaa että se onkin jatko-opintoja... 

Tuukka Leppäsen professori ihkuttaa kirjoja eikä neidon pelastamisesta huolestunut Alfred (Miiko Toiviainen) ole vaikuttunut.
HKT / Mirka Kleemola



























Leppäsen professori on hirmu innokas, ja voin kuvitella että hän on mukaansatempaava luennoitsija, mitä omituisuuksia ikinä kertookin. Ehkä Alfred on juuri siksi päätynyt hänen mukaansa. Alfredissa on elämänjanoa ja seikkailunhalua, ja professori on voinut olla virkistävä poikkeus Königsbergin yliopiston luentosaleissa. Professorin ja Alfredin suhteen kehittyminen on etenkin Leppäsen professorin kanssa erityisen herkullista, koska hän tekee niin paljon ja reagoi Alfrediin paljon. Lisäksi on kaikkia hauskoja juttuja kuten eri kirjan keksiminen säännöllisesti joka esitykseen, ja muut jatkuvasti vaihtelevat improvisoinnit hanhiallergioista alkaen... Kyllä tämä taitaa olla minun kaikkien aikojen suosikkiprofessorini.

Timosen professorilla on myös omat erinomaiset juttunsa. Hän on enemmän kylmään järkeen ja rationaalisuuteen keskittyvä professori, joka ei niin paljon huomioi, mitä Alfredilla on meneillään – mikä on tietysti pojalle omalla tavallaan yhtä turhauttavaa. Timosella on mainio ääni ja vankka ote hahmoonsa ja paljon omia hauskoja juttuja, esimerkiksi sangen hulvattomia tapoja kommentoida valkosipulinhajua ja Rebeccan aikeita tunkea vaarna johonkin (ei jää professorillekaan epäselväksi, mihin). Olen kyllä viime aikoina nähnyt ja hehkuttanut Leppästä niin paljon, etten osaa kirjoittaa tämän yksityiskohtaisemmin Timosesta. Mutta kyllä hänenkin esityksestään nautin. 

Maailman parhaiden Alfredien ja maailman parhaan proffan lisäksi Helsingissä taitaa olla myös maailman parhaat Sarah't. Vaikka Anna Victoria Eriksson onkin tulkinnaltaan suosikkini tuona vapautta ja kylpemistä kaipaavana neitona, Raili Raitala on myös huikea. Hänen tulkintansa on vielä syventynyt ja monipuolistunut esityssarjan edetessä, ja nautin valtavasti etenkin viimeisimmästä näkemästäni esityksestä (2.4. iltapäivällä). Hän on hyvin eloisa ja ilmeikäs näyttelijä. Vaikka Raitalan Sarah on välillä suorastaan tyly Alfredille, hän tekee sen toimivasti. Etenkin linnan kylpyhuonekohtauksessa on hupaisaa, miten nuo kaksi käyvät täysin eri keskusteluja. Sarah on selvästi loukkaantunut kun Alfred ei yhtään kuuntele hänen puheitaan, vaikka hänhän on juuri saamassa sen Oikean Elämän mistä vähän aikaa sitten yhdessä haaveiltiin, siis tanssiaiset ja kreivin kavaljeeriksi.

Toisaalta ensimmäisen näytöksen Jos voisin lentää -kohtauksen tulkintaan on tullut ihanasti nyansseja. Vaikka Sarah'n ilme kertookin Alfredin alkaessa laulaa yhteisistä mahdollisuuksista että "En minä nyt ihan tätä tarkoittanut", hän myös jää kuuntelemaan poikaa, tajuaa että heillä molemmilla on janoa todelliseen elämään, ja miettii hetken aikaa että olisihan tuokin ihana. Mutta saappaat ja kreivin kutsu vievät voiton. Ja voi sitä elämän janoa ja vapaudenkaipuuta! Punaiset saappaat -laulu oli etenkin viimeksi todella sykähdyttävä kokemus. Ja Raitalan lauluääni on upeimpia tässä maailmankaikkeudessa.

Raili Raitalan Sarah ja tanssiaisten todellisuus. HKT/ Mirka Kleemola

























Tykkään myös erityisen paljon siitä, miten Raitala esittää kaiken vampyyritanssiaisissa, etenkin pureman jälkeen. Siinä kohtauksessa hän on suosikki-Sarah'ni ikinä. Tanssisaliin astuessaan hän tarkastelee hämmentyneen uteliaasti saliin kerääntyneitä vampyyreja. Sen jälkeen Sarah on innokkaasti (joskin hermostuneena) antautumassa kreivin purtavaksi – rakastan sitä, että tässä versiossa ei ole mitään epäselvyyttä siitä, etteikö Sarah tietäisi olevansa tekemisissä puremahaluisen vampyyrin kanssa. Hän ei vain tajua ajoissa koko kuviota, nimittäin sitä, ettei kreivi todella halua muuta kuin verta ja ettei se purema olekaan niin kiehtovaa ja ihanaa kuin hän luuli. (Hih, melkein tuntuu että Alfred nauttii lopulta purruksi tulemisesta enemmän kuin Sarah.) 

Pureman jälkeen Sarah'n mieli muuttuu. Viimeksi en voinut katsoa mitään muuta, kun Raitalan Sarah suorastaan kavahti kreiviä sen jälkeen. Hän ei meinannut ollenkaan suostua nousemaan ja ryhtymään tanssimaan. Kreivi ehti tulla jo kärsimättömäksi. Tanssiaisten aikana Sarah jäi välillä katsomaan Alfredin perään, selvästi alkoi tajuta pojan ja pelastusmahdollisuuksien arvon ihan uudella tavalla. Vielä siinä vaiheessa, kun Sarah pakeni tanssisalista, hän jäi katsomaan että Alfred varmasti pääsi pakoon ennen kuin piiloutui.

Tämä kaikki toimii erityisen hyvin, kun Raitalan Sarah on niin määrätietoinen ja vapaudenkaipuinen. Eihän sellainen tyttö tahdo tulla kohdelluksi pelkkänä ylellisenä illallisena. Takuulla hän osaa muuttaa mieltään ja tajuaa, millä valinnoilla oikeasti voisi elää omaa elämäänsä. Miksipä ei myös tajuaisi Alfredin arvoa siinä tilanteessa? Minua ovat eniten hämmentäneet sellaiset näköjään voimakastahtoiset Sarah't, joiden mielestä dominoiduksi tuleminen ja pelkkänä ruokana oleminen on kuitenkin tosi jees. Ehken tajua jotain, mutta minulle tämä versio on paljon kiinnostavampi.

Anna Victoria Eriksson taas on muuten upea ja kokonaisuutena minulle jokseenkin täydellinen Sarah. Rakastan hänen herkkää, monipuolista, tunteellista tulkintaansa. Jokin hänessä koskettaa minua syvälle. Sarah on minulle usein vähän hankala hahmo, mutta Eriksson saa minut samastumaan häneen. Ei nyt siihen kreivin haluamiseen (siihen minua ei helpolla saa samastumaan, kun tarinassa sentään on Alfred), mutta muuhun kaipuuseen, elämänjanoon, outoihin öisiin mietteisiin. Hän onnistuu tuomaan herkkyyden ja pimeyden viehätyksen esille samalla, kun hahmossa on paljon voimaa. Pidän myös siitä, että hänen Sarah'nsa tuntuu pitävän Alfredista paljon, vaikka valitseekin kreivin tarjoaman jännittävän tanssiaiskutsun. Vielä linnan kylpyhuoneessakin hän osittain flirttailee Alfredille, vaikka torjuukin tämän pelastusyritykset. Samalla vapaudenkaipuu ja elämänjano on niin suurta, että ymmärtää, miksi kreivin tarjoamat asiat houkuttelevat häntä. Tämän Sarah'n voi uskoa todella kuuntelevan kreivin sanoja ja miettivän niitä.

Tässä Erikssonin Sarah ei vielä kuuntele kreiviä vaan vasta Koukolia (Juha Jokela)
. HKT / Mirka Kleemola

























Viimeksi kirjoitin, että Erikssonin äänessä oli ollut ongelmia, mutta kyse varmaan oli jostain talviflunssan vaikutuksista, sillä niiden ensimmäisten esitysten jälkeen hänen laulunsa on ollut upeaa. Hänen äänensä on tummempi ja vähemmän belttaava kuin tässä roolissa yleensä, mutta se on minusta hyvin kaunis, ja sopii hänen herkkään tulkintaansa. Voisin kuunnella hänenkin laulavan vaikka mitä.

Vampyyrikreivi ei edelleenkään ole se pääasiallinen syy miksi käyn tätä musikaalia katsomassa, mutta Krolock on toki tärkeä tarinalle ja hänellä on vaikuttavia kohtauksia. Pidän Mikko Vihmasta edelleen paljon ja hän on Helsingin kreiveistä suosikkini. Hänen äänensä on päässyt ensimmäisen esitysten jälkeen lentoon. Hän laulaa monipuolisesti, milloin jyhkeästi tai rockahtavasti, milloin pehmeämmin. Ulkomuoto on sopivan aristokraattinen ja ilmeikäs, ja pidän kovasti hänen tulkinnastaan. Hän on sopivan vahva ja karismaattinen, uskottavan vaarallinen, mielenkiintoinen ja pitää sopivasti hauskaa roolissa niin että on kuitenkin vakavasti otettava. Pystyn hyvin uskomaan, että hänellä on muihin hahmoihin se vaikutus mikä on.

Vihman kreivillä on ironinen etäisyys tapahtumiin ja omiin toimiinsa, mikä toimii minulle erittäin hyvin. Minulle Krolock on nimenomaan sellainen hahmo, joka ei enää pysty suhtautumaan asioihin muulla tavoin. Siitähän Sammumaton poltekin kertoo: miten lopulta kaikki on kreiville vain ateriaa ja poltteeseen vastaamista, mitään hän ei voi kokea sen itsensä vuoksi vaikka haluaisi. Rakastan sitä, miten Vihma laulaa kohdan papin tyttärestä ja runosta, jonka kirjoitti neidon kaulalle tämän verellä: hänen sävynsä on niin "Ja sekin minun piti vielä tehdä. Tässä näette millaista se aina on". Vähän minua tällä hetkellä harmittaa, että koska olen muista syistä hankkinut aika paljon kakkosmiehityksen lippuja, Vihman näkeminen on jäänyt turhan vähälle, sillä hän on yksi niistä harvoista Krolockeista, joiden katsomisesta ihan tosissaan nautin ja joiden kohdalla tunnen hahmon hienouden.

Jonas Saari ei ensimmäisissä esityksissä tehnyt minuun suurta vaikutusta kreivinä. Onneksi hän on parantanut selvästi, sillä olen nähnyt häntä todella paljon. Hänen äänensä, joka oli ensimmäisissä esityksissä kovin hukassa, on nyt ollut kiitettävästi mukana ja laulussa on ytyä. Jotkin kohdat ovat edelleen turhan pehmeitä minun makuuni, mutta niitä muita rekistereitä ja jylhiä nuotteja onneksi riittää. Saaren ääni ei ole ihan sitä mistä eniten pidän tässä roolissa, mutta se toimii.

Ensimmäisissä esityksissä Saarella ei tuntunut olevan tulkintaa, tai en ainakaan itse havainnut sitä. Nyt tulkinta kuitenkin on – se vain enimmäkseen ei toimi minulle. Saarin kreivi on tavallista nuorempi, minkä ei tarvitse olla ongelma, mutta hän on myös kovin pehmeä ja tunteellinen tavalla, joka ei minulle toimi tämän hahmon kanssa. En usko Krolockiin, joka angstaa Sammumattomassa poltteessa sillä tavoin, että on melkein itkuun pillahtamaisillaan. Minulle Krolockin hahmosta huokuu aina tietty arvokkuus, hän ei oikeastaan pääse irti omasta roolistaan, ja vaikka Sammumaton polte katsookin sen roolin toiselle puolelle, en pysty uskomaan ihan näin angstiseen kreiviin. Laulun pointti on kuitenkin se, että hän ei pysty enää leimahtamaan, vaikka haluaisikin tulla tuhkaksi. Kyllä siinä laulussa angstataan, mutta toisella, voimallisemmalla ja turhautuneemmalla tavalla.
 
Saarella on vankka fanikuntansa ja selvästi hänen tulkintansa toimii monille hyvin, joten suinkaan se ei ole väärä, se vain ei istu minun käsitykseeni kreivistä. Minulle Krolock ei toimi tällaisena angstisankarina tyyliin Phantom tai Wildhornin Dracula. Näen hahmon ennen kaikkea vahvana antagonistina. Krolock on minulle kiinnostava sen vuoksi miten vaikuttaa muihin hahmoihin ja mitä hän saa heidät tekemään. Hän on vastapoolina niin Alfredin viattomuudelle ja tunteikkuudelle, Sarah'n nuorelle elämänjanolle kuin professorin rationaalisuudelle ja edistysuskolle. Hän on kommentti tiettyihin ihmisyyden puoliin ja sellaisena kiinnostava, mutta Saaren kreivistä en useimmissa esityksissä ole saanut irti niitä puolia, joista hahmossa pidän.

Jonas Saari kreivi Krolockina kutsuu Sarah'n (Anna Victoria Erikssonin) tanssiaisiin. Kohtaus jota sivumennen sanoen en koskaan näe, koska Alfred ja sieni. HKT / Mirka Kleemola.

























Tämä ongelma koskee lähinnä hänen soolojaan ja monologejaan. On kaksi kohtausta, joissa kovasti nautin hänestä: ensimmäisen näytöksen finaali (ainakin alkaen siitä, kun hän alkaa oikeasti kommunikoida professorin ja Alfredin kanssa) sekä Hei hoi hei -repriisi. Hänellä on ihan mainioita ilmeitä ja erinomainen ote niin professorin härnäämisessä kuin Alfredin viekoittelemisessa pimeälle puolelle. Vaikuttaa siltä, että Saari on hyvä silloin kun näyttelee muiden kanssa, mutta soolojutuissa menee helposti yliyrittämiseksi. Minulla on käsitys, että hän on aika hyvä kutsuessaan Sarah'n keskiyön tanssiaisiin, mutta en voi sanoa nähneeni häntä siinä milloinkaan, koska Alfred pesusienen kanssa on niin paljon kiinnostavampi kuin joku vampyyrikreivi. Mutta Saari kuulostaa siinä hyvältä ja kappaleessa on potkua.

Ja nostan sinänsä hattua siitä, että hän on uskaltanut lähteä reilusti omaan suuntaan Krolockin tulkinnassa. Vaikka tulkinta ei toimikaan minulle, se selvästi toimii monelle muulle.

Piikatyttö Magdana Laura Alajääski teki minuun heti aluksi suuren vaikutuksen, mutta en valitettavasti ole suosikki-Magdaani paljon päässyt näkemään ensimmäisten esitysten jälkeen. Sen lisäksi, että minulla on ollut paljon kakkosmiehitystä, Alajääski on myös puuttunut monista ykkösmiehityksen esityksistä, joissa hänen piti olla Magdana. Varmaan hänellä on nyt jotain ääniongelmia, koska hän ei ole edes laulanut Carpe noctemin alkusooloa, vaan Sanna Majuri on vetänyt sen myös Magdana ollessaan. Pidän valtavasti Alajääsken reipasotteisesta, vahvasta ja hehkeästä Magdasta ja hänen ilmeikkäästä näyttelemisestään. Hän on niin kovasti hahmossa silloinkin, kun Magda on lavalla tekemättä mitään erityistä, enkä meinaa saada hänestä silmiään irti. Toivon kovasti, että onnistun hänen Magdansa vielä viimeisissä esityksissä näkemään!

Laura Alajääski (Magda) ja Risto Kaskilahti (Chagal) arkussa. HKT / Mirka Kleemola















Mutta onneksi Sanna Majuri on petrannut kovasti Magdana. Aluksi en pitänyt hänestä ja hän tuntui liian heikolta ja uhrimaiselta, mutta hän on kehittynyt kovasti. Nykyään pidän siitä, miten hänen Magdansa pitää Chagalin kurissa ja vampyyriksi tultuaan nauttii omasta voimastaan, eikä jää hetkeäkään epäselväksi, etteikö yhteinen arkku Chagalin kanssa ole vain pieni välipysäkki matkalla kohti kiintoisampaa vampyyrielämää.  Ikuisuuden alussa vampyyrien noustessa haudoistaan hän on selvästi innoissaan kaikista näistä mahdollisista heiloista, ja tanssiaisissa hän on niin hurmaava uusi tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan, että välillä unohtuu seurata muuta. Minulla on enemmän sanottavaa Majurin vampyyri-Magdasta, mutta on hän ihmis-Magdanakin nykyään varsin näpsäkkä ja mukavaa katsottavaa.

Majatalonisäntä Chagalin suhteen mielipiteeni ovat kääntyneet toisinpäin edellisen kirjoitukseni jälkeen. Silloin pidin enemmän Kari Mattilasta, mutta nyt olen nähnyt Mattilaa todella monta kertaa ja hän on enimmäkseen ollut turhan tylsä. Risto Kaskilahti on sen sijaan jättänyt pois useimmat pahimmista maneereista, jotka alkuun ärsyttivät, ja tehnyt Chagalista ihan kunnon hahmon. Hänen Chagalinsa on vähän höpsö mutta ensisijaisesti huolehtiva perheenisä, joka onnistuu jopa olemaan jokseenkin sympaattinen monissa kohdissa, vaikkei tajuakaan, ettei palvelustyttö ole innoissaan hänen huomiostaan. Pidän etenkin Kaskilahden näyttelemisestä siinä kohtaa, missä Koukol tulee vaatimaan kynttilöitä, sillä hän on niin selvästi peloissaan ja yrittää keksiä miten olla suututtamatta kreivin palvelijaa. Pari ärsyttävää kohtaa vielä on, mutta kestän ne. Molemmat Chagalit ovat hyviä kryptakohtauksessa, vaikka huomioni siinä kiinnittyykin enemmän Magdaan.

Majatalon emäntänä Rebeccana Leenamari Unho on alun jälkeen saanut hahmoon mukavasti potkua ja persoonallisuutta, ja tykkään hänestä paljon. Hän on myös alkanut tehdä Chagalin suremisen hyvin uskottavasti, ja on muutenkin mukavan aito ja tomera emäntä. Emilia Nyman on ottanut roolin näyteltäväkseen kakkosmiehityksessä ensimmäisten viikkojen jälkeen, ja aluksi pidin hänen eloisuudestaan, mutta nykyään hänen näyttelemisensä häiritsee. Hän on turhan hösöttävä ja hänen Rebeccansa ei tunnu aidolta eikä sympaattiselta, vaan aika rasittavalta eukolta. Hänellä on kuitenkin hyvät hetkensä, varsinkin Järjessä hän on hauska ja ilmeikäs, ja hänellä on hyvä ääni. Olen pitänyt hänestä tähän mennessä muissa rooleissa, ja olisi kiva, että hän toimisi paremmin tässä roolissa, jossa olen nähnyt häntä todella paljon.

Kreivin poikana Herbertinä, joka on Alfredin perään tavalla jota Alfred ei oikein arvosta, olen nähnyt luonnollisesti paljon Samuel Harjannetta, joka on normaalisti roolin ainoa esittäjä. Harjanne on mukavan erilainen petomaisena ja määrätietoisena Herbertinä, ja hulvattoman hauska etenkin Petrus Kähkösen Alfredin kanssa näytellessään. He pelaavat todella mainiosti yhteen ja kohtauksesta tulee älyttömän hauska. Mutta tykästyin myös kovasti Peter Pihlströmiin, jonka näin maaliskuussa tekevän roolia muutaman kerran. Pihlström on Herbertinä diivamainen ja eloisa, ihan Todellinen Prinsessa mutta kuitenkin kaikessa suloisuudessaan vaarallinen. Aivan hurmaava tapaus. Ja on harvinaisen uskottavaa, että Alfred sekoittaisi hänet hetkeksi Sarah'aan, kun hän laulaa kirkkaalla äänellä olkapäät paljaana kylvyssä... Pihlströmillä oli selvästi hyvin hauskaa roolissa. Olisin mielelläni katsonut häntä muutaman kerran lisääkin, vaikka Harjanteestakin kovasti nautin.

Juha Jokelan esittämä Koukol on vähemmän esillä kuin joissain muissa produktioissa, mutta pidän tästä Koukol-tulkinnasta. Hahmo tehdään muissa produktioissa usein todella yli tavalla, josta en erityisemmin pidä. Tämä Koukol on sangen pätevän oloinen ja minäkin uskaltaisin antaa keskiaikaisen linnani tämän tyypin hoidettavaksi, jos minulla sellainen olisi. Tykkään myös siitä, miten Koukol jää varmistamaan, että juuri Sarah hakee ne saappaat. Ja ah sitä hypähdystä kryptassa!

Hanna Mönkäreeseen olen ihan faniutunut Sarah-tanssisolistina. Hän näyttelee roolia paljon enemmän kuin kukaan jonka olen nähnyt, hehkuu tunnetta ja ilmeitä, ja tanssii niin että tuntuu olevan ilmasta ja tulesta tehty. Todellinen luonnonvoima. Hän on myös ensemblessä loistava. Hänen vampyyrihahmonsa Ikuisuudessa ja tanssiaisissa on vangitsevinta ikinä. Miten joku niin pieni ja söpö osaakin olla niin karmiva?

Vampyyreja (HKT / Mirka Kleemola).















Ensemblessä on muutenkin mainiota porukkaa. Olen ollut kerta kerralta häkeltyneempi siitä, miten taitavia laulajia, näyttelijöitä ja tanssijoita tuonne on lavan täydeltä saatu. Kuorokohtaukset kaikuvat upeasti, energiaa riittää ja kyläläis- ja vampyyriensemblet ovat persoonallisuuksia tulvillaan. Peter Pihlströmin ensemblevampyyrin mainitsin jo viimeksi, ja Hanna Mönkärettä hehkutin äsken, mutta lisäksi huomiota ovat kiinnittäneet mm. Tuukka Raitala jonka intensiivisyydestä ja liikkumisesta pystytukkaisena vampyyrina nautin kovasti (enkä nyt varsinaisesti voi väittää hänen olevan mikään rasite silmillekään), Kirsi Karleniuksen hurmaava ilmeikkyys ja asenne, ynnä monet muut. Ja toki oma hauskuutensa on siinä, kun pääosan esittäjät ovat ensemblessä niinä iltoina, kun eivät esitä omaa rooliaan. Niinpä sieltä on tullut bongailtua Mikko Vihman hurmaavaa herrasmiesvampyyria joka opastaa pariaan Magdaa neidon ensimmäisissä tanssiaisissa; Raili Raitalan ja Laura Alajääskin viehkoja ja vaarallisia vampyyrittaria; Miiko Toiviaisen ihanan kahelia ja energistä goottipunkkarivampyyria; ja Petrus Kähkösen kyläläistä, joka viettää sellaista laatuaikaa valkosipulin kanssa etten sano enempää.  

En kyllä tiedä miten minun käy sitten kun tämä produktio loppuu. Kauheat vieroitusoireet ainakin tulee. Olen niin onnellinen, että olen nähnyt tämän ja päässyt olemaan alusta asti tämän produktion fani. On hirmuinen sääli, että se loppuu näin pian. Ikinä tämä kokemus ei tule toistumaan, mutta onneksi olen saanut sen kokea. Moni näistä näyttelijöistä on saanut minusta innokkaan fanin, joka tulee katsomaan heidän esityksiään jatkossakin. Ja viimeistään tämän produktion myötä olen tajunnut, että Suomessa tehdään aivan mielettömän hienoja musikaaleja. Katsokaa mitä täällä on, älkää luulko että kaikki hieno tehdään Lontoossa tai muualla suuressa maailmassa. Meidän maassamme on upeaa teatteria ja upeita musikaaleja, fantastisia esiintyjiä, taitavia puvustajia, muusikoita ja vaikka mitä. Menkää teatteriin ja antakaa sen valloittaa teidät! Vampyyrien tanssiinkin pääsee vielä 27.4. asti, käykää katsomassa!