Vampyyrien tanssi Helsingin kaupunginteatterissa

Olen ollut hullaantunut Tanz der Vampire -musikaaliin monta vuotta. Jokin saa minut näkemään sen aina uudestaan ja matkustamaan vaikka toisiin maihin sen perässä. Jim Steinmanin huikea musiikki, Michael Kunzen taitava libretto, ihanat hahmot, tarina joka on sekoitus hulvatonta kauhuparodiaa, kaunista goottisatua ja syvällistä ja terävää kommenttia ihmisyydestä ja yhteiskunnasta. Vampyyrit eivät ole minun juttuni, mutta ihmiset, jotka joutuvat vampyyrien kanssa vastatusten, voivat sen sijaan olla mitä kiehtovimpia.

Olinkin jännittynyt, kun sain tietää, että Helsingin Kaupunginteatteri tekee tästä musikaalista oman versionsa Peacock-teatteriin keväällä 2016. Entä jos ne pilaavat sen? Mutta entä jos se on tosi hyvä ja minulla on puolen tunnin matkan päässä kotoa nautittava Vampyyrien tanssi -produktio? Kävi niin, että tämä jälkimmäinen toteutui, eikä minulla ole enää minkäänlaisia ongelmia siinä, mihin pistää kaikki liikenevät rahani, sillä tätä on päästävä katsomaan uudestaan ja uudestaan. 

Tarinan idea on tämä: vampyyrintutkija professori Abronsius ja hänen nuori ja suloisen hukassa oleva assistenttinsa Alfred saapuvat transsylvanialaiseen kylään, jossa kaikki ovat kummallisen innoissaan valkosipulista. Professori vainuaa piankin, että nyt on kohde lähellä. Miehuuden kynnyksellä olevan Alfredin huomion sen sijaan vie majatalon isännän ihana tytär Sarah. Samaan neitoseen vain on iskenyt silmänsä myös paikallinen vampyyrikreivi, synkkämuotoinen ja kaunopuheinen von Krolock, joka hurmaa tytön puhumalla vapaudesta ja yön viettelyksestä sekä lahjoittamalla tosi makeat punaiset saappaat. Niinpä Abronsius ja Alfred joutuvat lähtemään pelastamaan neitoa vanhasta linnasta, mutta sankaruus ei olekaan helppoa. Etenkään kun neidolla on oma käsityksensä siitä pelastamisesta. Todellista elämää ja rakkautta kaivataan, pelkoja voitetaan tai sitten ei, pimeys kutsuu ja kauhistuttaa, kliseillä leikitään ja odotukset käännetään kerta toisensa jälkeen päälaelleen. Vampyyrit nousevat haudoistaan ja tulevat uniin, ja kreivi ennustaa että kohta sammumaton polte valtaa koko maailman. Kuinka käy? Ota selvää menemällä teatteriin!

Yleisesti HKT:n produktiosta: ohjaus, tulkinta, koreografia, lavastus, puvustus ynnä muu

Ulkomailla on enimmäkseen esitetty samaa ohjausta musikaalista vuodesta 1997 lähtien, vaikka produktioita on ollut monissa eri maissa. Helsingin Kaupunginteatterin esitys sen sijaan poikkeaa niin Euroopan normiversiosta kuin muutama vuosi sitten Seinäjoen kaupunginteatterissa esitetystä versiosta. Seinäjoen produktiokin oli ns. non-replica eli ei kopio muista versioista. Mutta vaikka siitä oltiin Suomen fanipiireissä yleisesti innoissaan, minuun se ei kolahtanut sillä tavoin kuin olisin toivonut. Hyvin tehty, mutta jotenkin se ohjaus ei ollut minun juttuni enkä päässyt siihen sisään. 

Sen sijaan tämä Markku Nenosen ohjaama Helsingin kaupunginteatterin versio osui, puri ja upposi. Nautin uudesta ohjauksesta, joka tulkitsee suosikkiani tuoreella, omaperäisellä otteella. On hauskaa yllättyä musikaalissa, jonka luulin tuntevani läpikotaisin. Ja nyt minulla on sähköpostilaatikko tulvillaan lippuvarauksia musikaaliin, jota esitetään lyhyen lähijunamatkan päässä luotani. Tähän mennessä (bloggauksen editointipäivä 28.2.2016) olen nähnyt esityksen kolmesti ensi-iltaviikolla ja sen jälkeen kahdesti 19.2. ja 27.2. Ensi-iltaviikolla piti oikeastaan nähdä "vain" kahdesti, mutta sitten tulivat Kultaposseliput ja halu nähdä kakkosmiehityksenkin ennakko. Hups.

Helsingin produktio on komediallisempi ja parodisempi kuin muut näkemäni versiot. Komediahan musikaali on, mutta nyt koominen ote oli vielä vahvemmin läsnä kuin yleensä. Tosin siinä oli myös eroja sen mukana, mitkä näyttelijät ovat lavalla: Ykkösmiehitys on paljon koomisempi ja parodisempi kuin kakkosmiehitys, vaikka toisaalta kakkosmiehityksen huumori on välillä inhimillisempää ja läheisempää. Mutta vaikka huumoria on korostettu, myös hahmot ovat vahvat ja kehittyvät kovasti tarinan aikana.  Hahmoaddiktina ja kasvutarina-addiktina nautin tästä kovasti. 

Pidän myös siitä, miten kokonaiselta tämä versio tuntuu. Kaikki kuuluu samaan pakettiin ja hahmot on (useimmiten) mietitty loppuun asti. Sitä kantavat erinomainen näyttelijäntyö, vahvat lauluäänet, kaunis tanssi ja hieno visuaalisuus. Eeva Konnun johtama orkesteri tekee Jim Steinmanin upealle musiikille oikeutta, ja Marika Hakolan suomennos tuo hyvin esille Michael Kunzen monikerroksisen ja purevan libreton. 

Peacock ei ole mitenkään ihanteellinen teatteri tälle musikaalille. Tekniikka on rajallinen, ja useammasta paikasta olen lukenut, että säilytystilaa lavasteille on hyvin vähän. Niinpä muutama harva muuri, porras ja huonekalu edustavat milloin majataloa, milloin vampyyrilinnaa. Lavastajat (Jani Uljas ja Jari Ijäs)ovat loistavasti luoneet nuo paikat vähillä elementeillä, ja sitä täydentävät ohjaus ja näytteleminen: rakastan sitä, miten kryptaa etsiessä professori on vähällä pudota kuiluun, jota lavalla ei ole. Hieman oudolta näyttää, miten portaat ja muurit liukuvat paikasta toiseen näyttelijöiden kävellessä niiden päällä, tai linnan kylpyamme ja siinä istuva Sarah sukeltavat esiin lattiasta ja vaipuvat takaisin sinne Alfredin katsellessa. Mutta siitä tuli myös upea kauhu-Tylypahka-tunnelma, joka sopii musikaaliin täydellisesti ja lisää muuten viitteelliseksi jäävään linnaan ulottuvuuksia.

Sarah (Raili Raitala) ja kreivi von Krolock (Mikko Vihma).
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Elina Kolehmaisen suunnittelemista puvuista tykkäsin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Fanitan Sarah'n matkaviittaa ja virkattua huivia, ja rakastan rakastan rakastan hänen yleistä Sharon Tate -lookiaan. Ainoastaan Sarah'n tanssiaispuvun yläosasta en pidä, liian moderni – spagettiolkaimet etenkin antavat "Halosen alennusrekki"-vaikutelman "yön prinsessa" -mielikuvan sijasta. Alfredin sininen puku on vaihtelua muiden produktioiden punaiseen samettitakkiin ja sopii hyvin vaaleille suomalaisille. Alfredin tanssiaisasua sulkahattuinen ja rokokookoristeluineen fanitan tuhottomasti. Hahmojen ulkoasujen osalta ainoastaan Alfredin vaaleasta kiharaperuukista en oikein pidä, sillä ainakin Petrus Kähkösellä se näyttää turhan epäluontevalta ja kätkee joissain näkökulmissa kasvonilmeitä. Miiko Toiviaisen kasvonpiirteisiin se sopi paremmin eikä häirinnyt minua. 

Krolockin asut ovat enimmäkseen tyylikkäitä, etenkin se punainen takki, ja Herbertin kimaltavat asut ovat sopivan överit olematta älyttömiä. Fanitan myös loppuvaiheen glamrock-vaikutelmaa. Ensemble-vampyyrien tanssiaisasut ovat hienoja, samoin Kun kaikki pimenee -kohtauksen (Totale Finsternis) puoliksi uhkean värikkäät, puoliksi lahonneen mustat vaatteet. Ja transsylvanialaistalonpoikien kirjavat asut ihastuttivat. 

Valoilla (William Iles) oli enimmäkseen hyvin täydennetty minimaalisia lavasteita, mutta välillä valoilla olisi voinut paremmin kohdistaa huomion oikeaan henkilöön. Esimerkiksi Ensi kertaa näin (Nie geseh'n) jää vähän vaisuksi, koska huomio ei juuri kiinnity Chagalin, Magdan, Rebeccan ja Abronsiuksen taustalla esittämään härdelliin, jonka pitäisi toimia kontrastina Alfredin ja Sarah'n romanttisille unelmille. Voimakkaampi meitä (Das Gebet) -kohtauksessa on kiva, miten hyvin Alfred näkyy kohtauksessa, mutta sen sijaan Rebecca ja Magda jäävät tarpeettomasti varjoihin, haluaisin nähdä heidätkin kunnolla. Ensimmäisen näytöksen lopussa, Krolockin yrittäessä houkutella Alfredia pimeälle puolelle, olisin kaivannut spottia myös Alfredille – se viedään häneltä pois juuri, kun hänen reaktionsa alkaa käydä kiinnostavaksi. Carpe noctemissa on sängyn päädyin patsaiden silminä ällöttävän kirkkaan punaiset valot, jotka ainakin 9.-10-rivillä häiritsivät kohtaukseen keskittymistä, vaikka joissain toisissa paikoissa eivät juuri näkyneet. Videoprojektiot ovat enimmäkseen kökköjä, eikä vampyyrinpuremaa ole tarvetta alleviivata takaseinään heijastetulla verivirralla. Tajusin kyllä ilmankin.  

Sarah (Raili Raitala) ja tanssi-Sarah (Hanna Mönkäre).
Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

 
Tanssikohtaukset (koreografina ohjaaja Markku Nenonen) on toteutettu vähän eri tavalla kuin muualla. Ainoastaan Sarah'n hahmolle on oma tanssisolisti, upea Hanna Mönkäre, ja Punaiset saappaat -kohtauksessa huomio kohdistuu Sarah'n hahmoon ja hänen omiin vapaudenunelmiinsa, kun hän ensin tanssi yksin, ja sitten vampyyritanssittajia ilmestyi koko joukko. Kohtaus tuntui kertovan enemmän Sarah'n kaipuusta yleisesti kuin nimenomaan Krolock-kaipuusta.

Carpe noctemissa Alfredilla ei ole tanssisolistia vaan näyttelijä esittää itse tanssiosuutensa. Toisaalta se antaa mahdollisuuden tulkita roolia enemmän, toisaalta mietin, mahtaako musikaalia ensimmäistä kertaa katsova yleisö tajuta, että kyseessä on uni. Tässä myös puuttuu osittain Alfredin pimeämpi puoli, sillä Alfred ei pelkää omaa vampyyriksi muuttumistaan vaan vain sitä, että häntä purraan - ja tietysti Sarah'n menettämistä. Toisaalta oikeastihan painajaisista herää juuri, kun pahin on tapahtumassa, ja tässä heräämisen sekä unen ja valveen rajamaiden tunnelma on tavoitettu hienosti. Pidän siitä, että kohtauksen tarinan logiikassa on unenomaisuutta, mutta sitä on silti helppo seurata. 

Hahmoista ja näyttelijöistä

Olin alun perin eniten huolissani lempihahmostani Alfredista, kun en yhtään voinut tietää, miten hänet on tulkittu tässä ohjauksessa. Joidenkin kuvien perusteella olin etukäteen pelännyt, että Helsingissä Alfred on tulkittu hölmöksi ja pelkästään koomiseksi hahmoksi. Minulle Alfred on herttainen, suloinen nuori mies, josta ei herkkyydessään ja tavallisuudessaan ole vastaamaan mielettömän vampyyriseikkailun vaatimuksiin, mutta joka käy läpi melkoisen kasvutarinan. Hän on nuori ja hukassa, mutta myös inhimillisin ja samastuttavin musikaalin hahmoista. Onneksi huoleni haihtuivat pian.

 Kolmessa ensimmäisessä näkemässäni esityksessä näin Petrus Kähkösen Alfredina, mutta pari viikkoa myöhemmin näin lopulta myös Miiko Toiviaisen. Molemmat ovat ihania ja hyvin erilaisia. Ensimmäisessä ennakossa Petrus Kähkösellä oli vielä silmiinpistävän paljon hölmöjä ilmeitä, mutta hänen Alfredissaan oli jo paljon muutakin ja hieno kasvutarina. Seuraavissa esityksissä eivät ilmeetkään vaikuttaneet liian hölmöiltä, vaan sulautuivat osaksi esityksen huumoria ja Alfredin yleistä hukassa olemista. Ehkä ennakkojännityksen lauettua tietyt jutut eivät korostuneet liikaa. 

Ensi alkuun on siis todettava, että Petrus Kähkönen on Alfredin roolissa loistava! Hänen Alfredinsa on muihin produktioihin verrattuna koomisempi, mutta myös monissa suhteissa pätevämpi. Hän on varmasti professorin kanssa muodostamassaan parivaljakossa edustanut aina käytännön järkeä, ja hänellä voisi oikeasti olla mahdollisuuksia selvitä vampyyriseikkailusta hengissä. Kuitenkin Alfred on myös herttainen, tyttöjen ja tunteiden sekä vampyyrien kanssa eksyksissä oleva nuorukainen. Kun pakettiin lisää vielä aimo annoksen energiaa ja eloisuutta, lopputulos on valloittava. Helsingin produktiossa Alfredin kasvutarina tulee vahvasti esille ja hänet on saatu hyvin tarinan keskipisteeksi, mikä ilahduttaa minua. Ja selvästi muitakin, niin paljon Alfredia on ylistetty!

Petrus Kähkönen Alfredina Carpe noctemissa.
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Kähkösen ilmeikästä ja fyysistä näyttelemistä on nautinto seurata, ja hänen tulkintansa oli ällistyttävän yksityiskohtainen ja kehitelty jo ensimmäisissä esityksissä. Olen vaikuttunut, tunnustan että jopa faniutunut, ja pidän hänen omalaatuisesta tulkinnastaan. Välillä hän tosin menee Alfredin kanssa silloinkin parodian puolelle, kun tykkäisin vakavammasta otteesta. Sävy voi vaihtua kasvutarinasta sankariparodiaan jopa kesken nuotin. Lopputulos on hauska, mutta tipauttaa ainakin minut katsojana hetkeksi tarinan ulkopuolelle. Toisaalta se sopii produktion (etenkin ykkösmiehityksen) yleishenkeen, joka ei koskaan ota itseään vakavasti kovin kauan kerrallaan. Onneksi myös Alfredin herkkyys, tunteet ja haaveet saavat tilaa, samoin salainen viehtymys vampyyrien maailmaan. 

Kähkönen esittää herkullisesti Alfredin kasvavan turhautumisen professoriin. Harvemmin yksi sana kertoo yhtä paljon hahmon luonteesta, kehityksestä ja sen hetkisestä suhteesta toiseen hahmoon ja itseensä kuin Alfredin kyllästyneen sarkastinen "Hyvä" professorin selittäessä Aliborin – ei vaan Abronsiuksen – heijastusteoriasta. The sass is strong in this one. Tämä on muutenkin harvinaisen sarkastinen Alfred, hän on esimerkiksi aika epäileväinen "Neuvoja rakastavaisille"-kirjan sisällöstä - no, onhan se aika höpsö! Orkesteriin lisätyt söpöt pikku tiu'ut vielä lisäävät huvittavuutta.

Alfredin soolo Sarah'lle (Für Sarah) on yksi illan kohokohtia. Kähkösen kauniisti soiva, vahva mutta silti riittävän poikamainen lauluääni sopii erinomaisesti Alfredin hahmolle, ja laulun loppupuoli saa unohtamaan hengittämisen kaltaiset sivuseikat. Vaikka minulla onkin kiharaperuukista mielipiteeni, on hän Alfredina oikein suloisen näköinen, just sellainen söpö naapurinpoika. Hyvin Kähkönen selviää siitäkin, että hoitaa itse Carpe Noctemin tanssiosuudet, vaikke koreografia ei toki ole Alfredin osalta yhtä tanssillinen kuin muissa produktioissa. Aikamoinen työ Alfredin näyttelijällä on kyllä toisen näytöksen alkupuolella, kun ensin on kymmenminuuttinen koreografia, sitten se soolo, ja heti sen perään vielä kryptakohtaus. Eikä sittenkään tule taukoa kuin hetkeksi Magdan ja Chagalin häröillessä...

Miiko Toiviainen (Alfred) ja tanssi-Sarah (Hanna Mönkäre)
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Miiko Toiviaisen näin Alfredina vihdoin pari viikkoa ensi-iltaviikon jälkeen, ja olin hurmaantunut! Olen iloinen, ettei minun tarvitse valita näiden kahden loistavan Alfredin välillä. Miiko Toiviainen on roolissa niin yltiösuloinen, etten pääse siitä yli. Jatkuvasti tekisi mieli halata Alfredia, ja hän on niin ihana, herttainen ja ilmeikäs. Hänen ihastuneella hymyllään voisi helposti valaista keskiaikaisen linnan. Mutta muitakin sävyjä riittää, ja Alfredin turhautuminen ja jopa vihastuminen professoriin kirjastossa ja Herbert-kohtauksen jälkeen on mainiota. Toiviaisen Alfredia myös selvästi kiehtoo Krolockin lupailema pimeä puoli, vaikka se pelottaakin. Minulla meni suurin osa Sammumattoman poltteen(Die Unstillbare Gier, kreivin hautausmaasoolo) lopusta ohi, kun Alfred oli vähällä mennä Krolockin luo enkä voinut katsoa muuta. 

Toiviainen on tavallaan klassisempi Alfred kuin Kähkönen. Hänen tulkintansa ei ole niin sankariparodinen, vaan romanttinen ja herkkä, pelokas ja hukassa oleva. Sarah'lle (Für Sarah) on laulu, jossa pelkäävä Alfred yrittää löytää sisältään rohkeuden, joka siellä jossain ehkä on, niin hän uskoo tai ainakin toivoo. Tämä Alfred sopii ihanasti yhteen Anna Victoria Erikssonin herkän Sarah'n kanssa. Duetto "Jos voisin lentää" oli kaunis ja Alfredilla ja Sarah'lla oli oikeasti yhteys, vaikka toiveet johtavatkin eri suuntiin. Pidän siitä, että Toiviaisen tulkinta ottaa Alfredin hahmon vakavasti koko ajan ja hahmo on sen kautta kokonaisempi. Komiikkaa on, mutta se tulee muualta kuin itse hahmon viemisestä parodiapuolelle. Alfredhan kyllä ottaa itsensä vakavasti, hän vain on melkoisessa ristiriidassa ympärillään olevan maailman kanssa. Toiviaisella on omat hauskat yksityiskohtansa, ja tanssisalikohtauksen alussa hihittelin autuaasti, kun Alfred piiloutui Koukolilta leikkimällä gargoylea.

Toiviainen näyttelee ilmeikkäästi, ja nautinnollisia yksityiskohtia on, vaikkei yhtä paljon kuin Kähkösellä (harvalla on). Lauluääni ei ole yhtä varma ja vahva, mutta kuulostaa toisella tavalla kivalta, ja hyvin hän lauluistaan selviää ja vetää Sarah'lle-soolon lopun kauniisti. Ja hän on ihan vietävän, vietävän söpön näköinen, siinä määrin että joskus unohdin seurata näyttelemistä kun olin vain että "miten voi olla noin nätti, missä tuollaisia tehdään". Ja ne kiharat sopivat hänelle!

Niin ja ne hedelmät ja marjat. Petrus Kähkösen Alfredin nähtyäni himoitsin suunnattomasti kirsikoita, siinä määrin että se osittain inspiroi tämän blogin nimenkin. Mutta Miiko Toiviaisen Alfred-esityksen aikana ja jälkeen sain valtaisan, spontaanin halun saada kermakakkua jossa on paljon tuoreita vadelmia. Tai mitä tahansa muuta vadelmaherkkua, mutta mielellään sellaista, jossa on jotain hyvää kermaista asiaa mukana. Suomen keskitalvessa niin tuoreiden vadelmien kuin kirsikoidenkin himo on hankala yhtälö, mutta vadelmien osalta keksin ensiavuksi letut, vadelmahillon ja kermavaahdon. Seuraavaa esitystä varten täytyy kyllä varastoida kotiin todella laadukasta ja marjaisaa hilloa... No, siirrytään jo muihin hahmoihin ennen kuin olen menettänyt kaikki lukijani paitsi ehkä toiset Team Alfredin jäsenet.

Professori (Tuukka Leppänen) harjoittelee vampyyrintuhoamistaitojaan. Alfred (Miiko Toiviainen) ja Rebecca (Leenamari Unho) seuraavat. Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

  

Professori Abronsius on jo tullut mainittua, ja tässä produktiossa on kyllä ihan harvinaisen mainiot professorit! En edes tiedä, kummasta pidän enemmän, Antti Timosesta vai Tuukka Leppäsestä. Onneksi ei tarvitse valita vaan voi nähdä molemmat. Tässä produktiossa ei ole yritettykään tehdä professorista höpsöä vanhaa ukkoa, vaan hän vaikuttaa lähinnä keski-ikäiseltä, ja hänellä on yhtä lailla opittavaa maailmasta kuin Alfredilla. Se on virkistävää vaihtelu, ja ilmeisesti saa aikaan sen, että professoriakin voi pitää tässä hottiksena. Älkää minua katsoko, puhun seurastani. Professori on tavallista pelkurimaisempi. Hän on selvästi viettänyt koko ikänsä tutkijankammiossaan, Alfred on varmaan kantanut niin aamiaisen kuin lounaankin eteen ja keittänyt teet ja hakenut postit. Nyt professori on päättänyt kokeilla kenttätyötä, koska on alansa pätevin asiantuntija, mutta se ei sitten mene ihan putkeen. Teoriassa hän kyllä tietää kaiken, mutta tosipaikan tullen alkaa professorikin kummasti tutista. Silti assistentti on aina se jonka pitäisi hävetä. Ei ihme, että Alfredin illuusiot tippuvat ropisten tarinan aikana! Siksikin produktion tavallisesta poikkeava loppu toimii, sillä professorilla on kasvutarinan varaa... 

Sekä Timosella että Leppäsellä on hulvattomat komedian lahjat, ja he ovat molemmat lisäilleet rooliin paljon omia pikku juttuja, jotka toimivat mainiosti. Olen ajatellut ruveta keräämään listaa Krolockin kirjastosta löytyneistä kirjoista, koska joka esityksessä on löytynyt jotain uutta (esim. "Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä ja muita saksalaisia kupletteja", aikaisemmin taisi olla mm. veriruokia järjestettynä veriryhmittäin). Molemmat laulavat hienosti, Timonen tosin pystyy enemmän tekemään temppuja äänensä kanssa ja artikuloi selvemmin. Leppäsellä taas "akateemisesta kammiostaan ulos tullut professori ensi kertaa kenttätyössä" -efekti oli vielä vaikuttavampi, ja professorin pelkurimaisuus tuodaan esille jo alkuvaiheessa. Timosella puolestaan on toisia mainioita yksityiskohtia - onneksi ei tarvitse valita vaan voin nähdä molemmat.

Rakastan molempien professorien harrastamia adlibbauksia. Etenkin ensimmäisessä ennakossa Für Sarah'n jälkeen seuranneelle heitolle nauroin niin että hyvä kun en pudonnut penkiltä. Onneksi sitä seuraa koominen kohtaus, niin ei haittaa että hihittelin vielä pari minuuttia sen jälkeenkin.

Raili Raitala (Sarah) ja Petrus Kähkönen (Alfred) linnan kylpyhuoneessa.
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Sarah'n roolissa sekä Raili Raitala että Anna Victoria Eriksson ovat todella hyviä ja todella erilaisia. Raili Raitala näyttelee eloisasti, ja hänen äänensä on taivaallisen ihana. Seinäjoella Raitalan Sarah oli minun makuuni liian manipuloiva ja ikävä Alfred-parkaa kohtaan, jolla ei tuntunut olevan niin mitään arvoa hänelle.  Helsingissäkin on vähän samaa, mutta hän tuntuu saaneen lisää ulottuvuuksia. Raitalan Sarah on päättäväinen ja omatahtoinen, pikku uhriparka on tästä tytöstä kaukana, ja hän pyörittää Alfredin taitavasti sormensa ympärille. Mutta tulkinta ja Sarah'n tarina on kirkastunut. 

Helsingissä kummallakin Sarah'lla minusta tuntui ensimmäistä kertaa ikinä, että hahmossa oli alusta loppuun järkeä. Aluksi hän elämänjanoinen, tylsistyvä teinityttö on uteliaan viehättynyt Alfredista, mutta sitten kreivi kaunopuheineen saa hänet uskomaan, että kaivattu vapaus on vampyyritanssiaisissa. Alfred on siinä rinnalla liian tavallinen ja kiltti. Pureman jälkeen Sarah tajuaa, ettei tämä nyt niin mahtavaa ollutkaan, tulipa vain tarjouduttua vampyyrin illalliseksi vapauden toiveissa. Silloin hän alkaa katsoa Alfrediakin uusin silmin ja pitää pojasta enemmän – uskoakseni ihmisenäkin eikä vain siksi, että pelastetuksi tuleminen on nyt tosi jees. On silti selvää, kuka sanoo siinä suhteessa kaapin paikan (jos nyt ehtivät mitään kaappeja hankkia).

Anna Victoria Eriksson (Sarah) ja Jonas Saari (kreivi von Krolock)
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Anna Victoria Erikssonin Sarah'lla on myös tahtoa ja luonnetta, mutta hän on herkkä, tyttömäinen ja romanttinen. Tulkinta on perinteisempi, mutta minulle tuo tunteellinen ja suloinen Sarah on helpommin lähestyttävä. Hän tuntuu pitävän Alfredista eikä manipuloi poikaa vaan on aito tämän seurassa.  Jos voisin lentää -duetossa kumpikin tarkoittaa mitä sanoo, kun Raitalan versiossa Sarah tuntuu vain etsivän keinoa viedä Alfredin huomio muualle. Erikssonin Sarah purkautuu turhautuneena Alfredille haaveistaan ja toiveistaan, koska Alfred sentään voi ymmärtää jotain. Pidän tällaisesta herkästä mutta vahvasta Sarah'sta, jolla on monenlaisia haluja ja toiveita ja joka voisi valita useammalla tavalla. Erikssonin ääni on kaunis ja pehmeä, vaikka näkemissäni esityksissä hänen äänensä ei tainnut olla parhaimmillaan verrattuna siihen, mitä muista rooleista muistan. Hän näyttää supersuloiselta ja viehättävän luonnolliselta.

Mikko Vihma (kreivi von Krolock).
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Vampyyrikreivit eivät ole erikoisalaani, vaan suhtautumiseni on enemmän "niin, onhan siellä myös Krolock". Etenkään en osaa ottaa kantaa siihen, kuka saa sukat pyörimään jaloissa, sillä omat sukkani pysyvät kiltisti paikallaan Krolockin astellessa lavalle. Jos joku niitä pyörittää niin assistentti. Katson tätä musikaalia muista syistä kuin vampyyrien takia. Mutta tämä produktio on vähemmän Krolock-show kuin yleensä, ja pidän siitä. Huomio kiinnitetään tasapuolisemmin kaikkiin keskeisiin hahmoihin. Mikko Vihman Krolock kumminkin miellytti minua harvinaisen paljon. En juuri pidä "Tässä minä nyt olen, tiedätte että kaikki olette hullaantuneita minuun"-hahmotyypistä, jollaisena kreiviä usein esitetään. Vihma oli mielenkiintoisempi. Voisin uskoa tuollaisen tyypin olemassaoloon, ainakin sen muutaman vuosisadan vampyyriuden jälkeen.  Karismaakin löytyi ja pystyin uskomaan että Sarah lähtisi hänen peräänsä.

Etenkin viimeisimmässä esityksessä kolmisen viikkoa ensi-illan jälkeen Vihma oli loistavasti löytänyt sitä maagisuutta, läsnäoloa ja lumovoimaa, joka rooliin on kuullut, ilman että hahmon mielenkiintoisuus ja monipuolisuus kärsi. Hän myös viekoittelee Alfredia pimeälle puolelle sangen taitavasti. Krolock manipuloi niin Sarah'a kuin muitakin, mutta hänellä on myös oikeasti tunteet ja ajatuksia. Vihman ääni ei ole niin jylhä kuin olen tottunut, mutta se on mukavan rock ja ilmaiseva, ja oli ensi-iltaviikon jälkeen saanut mukavasti voimaa ja kaikua. Minulla oli jopa se kokemus, että ymmärsin pitkästä aikaa, miksi ihmiset ovat yleensä niin täpinöissään Sammumaton polte (Die Unstillbare Gier) -kappaleesta, sillä se oli todella vaikuttava. Vihmalla oli toisaalta mainion hauskoja ilmeitä professorin kanssa sanaillessa. Pidän siitä, että hänen Krolockinsa on sangen ironinen, koska kyllähän tuollainen tyyppi olisi muutaman sadan vuoden vampyyrina elettyään - mutta samalla hänet voi kuitenkin ottaa vakavasti.

Jonas Saaren kreivitulkinta ei puolestaan parin esityksen jälkeen ole minulle auennut. En ole edes varma, mikä hänen tulkintansa oli. Tämän Krolockin voi kyllä uskoa kirjoittaneen runoja papintyttären iholle, mutta juuri muuta en osaa sanoa. Saari herää eloon vasta kreivin hautausmaasoolon Sammumattoman poltteen (Die Unstillbare Gier) loppupuoliskolla, jolloin miehestä alkaa yhtäkkiä löytyä ääntä ja tulkintaa. Tanssiaisissa hän oli suorastaan mainio yhtäkkiä kylmäksi ja ylimieliseksi tyttöä kohtaan muuttuvana kreivinä. Ennakossa toivoin vielä, että Saari oli vain tosi puissa jännityksen vuoksi, kun alku oli niin kankeaa ja tylsää. Mutta pari viikkoa myöhemmin sama toistui: hänen tulkintansa ja äänensä heräävät eloon vasta Gierin loppupuoliskolla, ja alussa ei ole mitään, mistä saisin otetta.

En sitten jaksanut katsoa häntä kovin paljon kerralla, kun paikalla oli kiinnostavampia asioita: pesusientään ihasteleva Alfred, Sarah, lavasteet jne. Ehkä siis missasin jotain hienoa. Ensimmäisen näytöksen lopussa Saari oli ihan hyvä ilmeillessään professorin teeskentely-yrityksille ja puhuessaan Alfredille pimeyden houkutuksista, joskin Vihma oli noissakin kohdissa paljon vaikuttavampi. Oli hän jälkimmäisessä esityksessä enemmän elossa kuin ennakossa ja teki enemmän asioita, joten toivon, että hän vielä kehittyy. Se olisi mukavaa, sillä Miiko Toiviaisen takia tulen näkemään hänet vielä monta kertaa. Onneksi Saari esiintyy Erikssonin herkän ja tyttömäisen Sarah'n kanssa, sillä Raili Raitalan Sarah varmaan pistäisi tuon kreivin poskeensa.

Magda (Laura Alajääski), Rebecca (Leenamari Unho), Chagal (Risto Kaskilahti) ja toisella puolen penkkiä Alfred (Miiko Toiviainen) ihmettelevät professori Abronsiusta (Tuukka Leppänen).
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri, Mirka Kleemola

Muista hahmoista olin erityisen ihastuksissani Laura Alajääskin Magdasta. Alajääski on omiaan majatalon verevänä, topakkana palvelustyttönä. Vaikka Magda joutuukin Chagal-isännän epätoivotun huomion kohteeksi, ja vampyyrina ei sitä niin vastustakaan, tästä Magdasta on kaikenlainen uhrius kaukana. Ihmis-Magdasta löytyy potkua ja kiintoisia sävyjä, ja hänellä on mainioita, eloisia ilmeitä silloinkin, kun hahmo ei ole keskipisteenä. Vampyyri-Magda puolestaan selvästi pyörittää Chagalia niin kuin lystää eikä katsele tätä kauaa, kunhan nyt alkuun pääsee seksuaalisuutensa vapaassa ilmaisussa yms. Magda jättääkin pian Chagalin arkun, hänestä ja kreivin pojasta Herbertistä tulee vampyyribestikset from hell, ja vampyyri-Magda on mitä ihastuttavin, kuviakumartelemattomin terävähampainen leidi. Alajääsken vahva ääni ja hehkeä ulkonäkö ovat kuin luodut rooliin.

Sanna Majurista en Magdana niin paljon pitänyt. Hänellä on hieno ääni, mutta hänen Magdansa on turhan heikko ja pikkutyttömäinen minun makuuni, eikä hänen näyttelemisensä ole kovin mielenkiintoista. Oli hän ennakon jälkeen kuitenkin selvästi petrannut ja saanut hahmoon lisää selkärankaa, ja hänellä oli joitain kivoja yksityiskohtia. Tykkään hänestä enemmän Carpe noctemin alkusolistina, sillä hänen pehmeä, sointuva äänensä sopii hienosti kutsumaan viatonta nukkujaa kohti pimeiden unien valtakuntaa.

Naisiinmenevä, tytärtään tyrannisoiva majatalonisänsä Chagal on esityksen vähemmän kiinnostavia hahmoja. Risto Kaskilahden Chagal on juuri sitä mitä saattaa olettaakin, eli Risto Kaskilahti esiintyy Chagalin kohtauksissa ja on samanlainen kuin aina. Huumori on liian hölmöä minun makuuni, joskin viimeisimmässä näkemässäni esityksessä Kaskilahti oli hillinnyt sitä joissain kohdissa ja hahmo tuntui aidommalta. Kari Mattila taisi olla ennakossa tosi jäissä, sillä hän oli aika tylsä, mutta pari viikkoa myöhemmin hän oli aivan hyvä. Vitsit olivat enimmäkseen hauskoja, ja hahmossa oli jopa jonkin verran aitoa inhimillisyyttä. Mattilan Chagal tuntui olevan osa samaa esitystä kuin muutkin, ja se paransi koko esityksen rytmiä.

Samuel Harjanne (Herbert)

Samuel Harjanne Herbertinä oli mainio! Hän ei vetänyt homostereotypiaa liian yli, vaikka asiat eivät jääneetkään epäselväksi, vaan pidin tasapainosta blingisti pukeutuvan, erinomaista viitankäsittelyä harjoitelleen ja maukkaista pojista tykkäävän vampyyrin sekä terävähampaisen pedon välillä. Herbertissä oli asennetta ja rockia, ja hän oli itsenään persoonallisuus eikä vain yhdistelmä homostereotypiaa ja vampyyristereotypiaa. Harjanteella on hieno ääni, ja tykkäsin siitä, että Carpe noctemissa oli annettu normaalia enemmän soolopätkiä Herbertille.

Majatalonemäntä Rebecca jää muiden hahmojen rinnalla Helsingissä vähän värittömäksi, mutta tykkäsin siitä, ettei hänestä ollut tehty erityisen rumaa vaan uskottavan näköinen emäntä, joka on varmaan ollut nuorena kivannäköinen ja jonka muotikäsitykseen kuuluu runsaasti valkosipulia. Näin ensimmäisessä ennakossa Vuokko Hovatan ja kahdessa seuraavassa esityksessä Leenamari Unhon, molemmat olivat topakoita ja lauloivat hyvin. Emilia Nyman on sittemmin hypännyt tekemään roolia kakkosmiehityksessä, ja esiintyi näkemässäni esityksessä hyvin ja ilmeikkäästi. Hän myös yritti saada vähän enemmän tunnetta siihen kohtaan, jossa Rebecca laulaa kuolleelle Chagalille.

Ensemble on hyvää, ja selvästi monilla heistä on tosi kivaa tätä musikaalia tehdessä. Jo ensimmäisissä esityksissä ehdin huomata ilmeikkäitä tyyppejä, etenkin Peter Pihlström napoleonhattuisena vampyyrina jäi mieleen. Ja erityismaininta Hanna Mönkäreelle, joka tanssii ja tulkitsee Sarah'n tanssisooloja ihanasti. Kun tässä versiossa ei ole muita erillisiä tanssisolisteja, tanssi-Sarah'n rooli korostuu tavallista enemmän, ja Mönkäre tuo kohtauksiin sekä liikkeen kauneutta että persoonallisuutta.

Lopputuloksena: HKT:n Vampyyrien tanssi on ehdottomasti kirsikka, jopa runsaasti meheviä, maukkaita kirsikoita joita himottaa saada lisää ja lisää. Miiko Toiviaisen esittäessä Alfredia tosin enemmänkin vadelmaa. Sekä kirsikat että vadelmat ovat erittäin hyvä asia. Ja minun pankkitililleni huono, mutta mitäs me pienistä, kun kerrankin on jotain tällaista tarjolla puolen tunnin matkan päässä kotoani! Peacockin (epämukavat) penkit tulevat tänä keväänä hyvin tutuiksi.

Bloggaukseen tehty pieniä päivityksiä 28.2., jolloin myös lisätty kuvia.

Kirsikkapäiväkirjojen avaus

Rakkaat lukijat!

Nyt on tullut aika kirjoittaa blogini ensimmäinen teksti. Luultavasti suurin osa teistä ei ole osannut tätä blogia lainkaan kaivata ennen kuin sen sain päähäni aloittaa, joten koetan pitää alkujaaritteluni kohtuullisissa mitoissa. Olen pitkän aikaa salaa haaveillut kulttuuriblogin perustamisesta, koska intoilen kaikenlaisista taide-elämyksistä niin paljon, että sitä olisi hauska jakaa muillekin kirjallisessa muodossa sen lisäksi, että höpötän asiasta niille harvoille ystävilleni, jotka jaksavat tarpeeksi pitkään kuunnella. Ja vähintään yhtä paljon siksi, että muilla kulttuuriblogisteilla näyttää olevan niin hauskaa yhdessä.

Tarkoitukseni on pitää nimenomaan kulttuuriblogia, jota ei ole määritelty yhden ainoan taidelajin blogiksi, koska ensinnäkin intoilen monista taiteista, ja toiseksi tämä vähentää mukavasti paineita kirjoittaa esimerkiksi kaikista näkemistäni teatteriesityksistä, jotta sisältöä tulisi kohtuullisen paljon. Haluan pitää tämän puuhan mahdollisimman kivana ja vähän paineita aiheuttavana, ja kaikesta ei aina osaa kirjoittaa. Todennäköisesti teatteri ja kirjat tulevat kuitenkin olemaan hallitsevina. En lupaa mitään, sen kummemmin päivitystahdista kuin omasta osaamisestani ja järkevyydestäni. Jos etukäteen ei lupaa mitään, silloin kaikki on kotiin päin, eikö?

Ehkä minun pitäisi hieman esitellä itseäni. Olen jokusen vuoden yli kolmenkymmenen ikäinen neiti-ihminen ja taiteiden palvoja, joka asustaa nykyisin pääkaupunkiseudulla, mutta käy välillä nauttimassa kulttuurista ja ihmisten seurasta muuallakin. Taipumuksenani on hullaantua erilaisiin taide-elämyksiin siinä määrin, että järkevä äitini ei ymmärrä, mistä on moisen tyttären saanut. Etenkin musikaalien kanssa käy joskus näin. Blogini tarkoitus on auttaa todellisuuspaossa ja todellisuuden katsomisessa eri näkövinkkelistä, joten en sano tässä enempää siitä, mitä teen silloin kun en intoile kulttuurista. Kirjoitan pitkästi ja yksityiskohtaisesti, luultavasti liiankin. Suhtaudun asioihin tunteen palolla ja kovasti pohdiskellen, ja rakastan kaikkea kaunista ja taiten tehtyä.

Pienoinen selitys blogin nimelle. Se sai alkunsa, kun luin helmikuun alussa Twitter-keskustelua, jonka osapuolina olivat ainakin Jyri Numminen, Miiko Toiviainen sekä kolme teatteribloggaajaa, Linnea, Talle ja Paljon melua teatterista -blogin Katri. Muistaakseni keskustelu eteni suunnilleen niin, että Jyrin mielestä tähtien antaminen teatteriesityksille on tosi ysäriä, ja niiden tilalle pitäisi saada jotain omaperäisempää, kuten värejä sateenkaaresta. Miiko kannatti sateenkaarta, mutta ehdotti myös vaihtoehtoiseksi arvioinniksi "mikä hedelmä tämä esitys olisi?" Tästä innostuivat mainitsemiani kolme teatteribloggaajaa, jotka päättivät ryhtyä antamaan teatteriesityksille vastedes hedelmiä ja marjoja. Hedelmäasteikon hienoutta lisää se, että on täysin riippuvainen kirjoittajasta, mikä hedelmä on se paras, onko appelsiini parempi kuin ananas ja mikä onkaan mansikan ja karpalon todellinen ero.

Kun minä tätä lueskelin ja hihittelin, tajusin, että tämähän on myös minua varten tehty. Nimittäin tiettyjen teatteriesitysten jälkeen tai tiettyjen musikaalinäyttelijöiden näkemisen jälkeen minua saattaa himottaa valtavasti tiettyjä hedelmiä tai niiden makuisia herkkuja. Nähtyäni juuri Helsingin Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssin olin huomannut, että se saa aikaan sen mitä ei ole tainnut mikään muu suomalainen esitys vielä tehdä: alan kauheasti himota kirsikkaherkkuja. Kirsikka on suurimpia suosikkejani kaikista marjoista/hedelmistä, ja sen haluaminen on yleensä merkki aivan erityisestä esityksestä. Toisaalta myös toiset hedelmät voivat olla hienouden merkki: jos haluankin vadelmaa, esitys ei ole ollut yhtään huonompi kuin kirsikkaesitys, ja myös omenakaneliesitys on mainio. Mutta selvästi kertoo paljon esityksestä, haluanko kirsikkaa vai jotain muuta. Niinpä päätin, että voin mainiosti ottaa käyttöön hedelmäasteikon teatteriesitysten arvioinnissa, ja jopa nimetä blogini tuon mystisen kirsikan mukaan, joka on yksi teatterielämysteni tavoitelluista huipuista.

En usko, että hedelmät ja marjat kelpaavat kaikkien taidelajien arviointiin, mutta muiden kanssa arviointi on vielä kehitteillä. Ehkä kirjoja voisi arvioida sen mukaan, mitä teetä ne muistuttavat. Sittenpä sen näkee. Ja jos en satu keksimään, mikä hedelmä/tee/jälkiruoka/tms. jokin taide-elämys on, en ota paineita moisen löytämisestä. Kuten sanottua, tämän on tarkoitus olla hauskaa.

Nyt olen kuitenkin jaaritellut aika pitkästi ja olen luultavasti antanut itsestäni sangen omituisen kuvan, joten lopetetaan tämä ja annetaan seuraavaksi tilaa taide-elämyksille. Ei huolta, ne kirjoitukset eivät tule olemaan näin höpsöjä - tai toisesta näkövinkkelistä ne saattavat olla vielä höpsömpiä, sillä harvaan asiaan suhtaudun yhtä intohimoisesti kuin kulttuurikokemuksiini.