Vaikutelmia Oooperan ja Baletin Taiteiden yöstä

Kaivoin kovalevyni melkein-valmiista kirjoituksista tämän pienen kokoelman vaikutelmia Kansallisoopperan ja -baletin Taiteiden yöstä. Pahoittelut siitä etten saanut tekstiä aikaisemmin valmiiksi, mutta syksyn näytäntökausi on toki vasta aluillaan, joten eiköhän tämä silti kannata tänne laittaa.

Olen jo muutamana vuonna ottanut tavaksi käydä aina Helsingin Taiteiden yönä katsastamassa Kansallisoopperan ja -baletin ilmaisesityksen, joka tarjoaa otteita tulevan kauden tuotannosta. Se pidetään perinteisesti klo 22 pimenevässä illassa Oopperatalon takapihalla, ja paikka on yleensä ollut tupaten täynnä. Tällä kertaa olin hyvissä ajoin paikalla ja sain mainion paikan, josta ihailla esitystä. Kuten edellisinäkin vuosina, taiteelliset johtajat Lilli Paasikivi ja Kenneth Greve olivat juontamassa kokonaisuutta kertakaikkisen nautittavasti. Taidan fanittaa kumpaakin.

En ottanut muistiinpanoja, joten kaikkea en välttämättä osaa tai muista kertoa, enkä saa kaikkea varmaan järjestykseen. Joka tapauksessa esitys alkoi otteella Muumipeikko ja pyrstötähti -baletista. Ajatus tanssivista muumeista on hurmaava, ja vaikka olen nähnyt tämän samaisen kohtauksen ainakin kolmesti eri ilmaisesityksissä, se on aina nautinto. Ensiksi vilkas, hupaisa tilanne, jossa Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu pelastavat kovan touhotuksen kera Niiskuneidin hurmaavan kauniiden lihansyöjäkasvien kynsistä. Sen jälkeen seuraa söpö romanttinen duetto Muumipeikon ja Niiskuneidin välillä (no, niin romanttinen kuin niiden jättikuonojen kanssa voi olla). Vaikka en olekaan koskaan pitänyt Niiskuneidistä missään muumitarinoiden versiossa, kohtaus on herttainen. Musiikki on kaunista, samoin visuaalisuus. Luulen, että tällä kaudella pitää oikeasti mennä katsomaan koko baletti. 

Ville Rusanen kävi laulamassa komeasti aarian Sevillan parturista, ja sama aaria ilmeisesti kuullaan myös CircOpera-esityksessä, joka yhdistää oopperan ja sirkuksen. Myöhemmin CircOperasta kuultiin myös voimamieheksi pukeutuneen Koit Soaseppin hupaisasti esittämä Kirppuaaria. Kyllä näistä oopperan tyypeistä komeaa ääntä lähtee, vaikka suuria sirkustemppuja ei tuolla pihalle pystytetyllä lavalla pystynytkään esittämään. 

Hienoimpiin lauluesityksiin kuului Johanna Rusasen intohimoisesti ja ilmeikkäästi esittämä tango. Hänellä on kyllä mieletön karisma ja moneen taipuva, jylhä ääni. Oopperan osalta minua hurmasivat myös otteet Figaron häistä – jonka toivon saavani vihdoin käytyä tällä kaudella katsomassa Erika Back oli kertakaikkisen hurmaava lemmenkipeänä Cherubinona. Eloisa ja ihanasti laulava ja kertakaikkisen ooh. Jussi Merikannon komea ääni ja ilmeikkyys sopivat mainiosti Figarolle, ja oli hupaisaa katsoa hänen ja Bäckin keskinäistä kamppailua Non piú andrain aikana. Ihan jo näiden kahden takia haluan mennä esityksen katsomaan, joten pitänee hommata liput. Ja oi, ne kauniit rokokoopuvut!

Baletin osalta näimme soolotanssiesityksiä kahdeltakin eri nuorelta kilpailuissa menestyneiltä suomalaistanssijattarelta. Ensimmäisen neidon nimi on valitettavasti kadonnut mielestäni, mutta erittäin vaikuttavasti hän tanssi. Toisena oli kauniin klassisen balettikohtauksen esittänyt Suvi Honkanen, josta pidin jälleen kovasti.

Prokofjevin Romeosta ja Juliasta on näköjään tehty Kansallisbaletille uusi versio, joka ei ole puhtaasti klassinen baletti vaan siinä on nykytanssin piirteitä. Tämä kiinnostaa minua - Romeo ja Julia teoksena kiehtoo minua, mutta liian klassinen, vain rakkaustarinan kauneuteen keskittyvä versio ei mielestäni tavoita tarinan kaikkia mahdollisuuksia, ja olen utelias näkemään, mitä Natália Horečná on teoksesta saanut aikaan. Nyt nähdyn otteen perusteella en ollut vielä ihan varma, mitä tulen siitä tuumimaan. Kohtaus alkoi viiden nuoren miehen leikkisänä liikehdintänä ja päättyi tappeluun ja Mercution surmaan. Hyvin ilmeikkäästi miehet (mm. Mercutiota esittävä Antti Keinänen) liikkuivat, mutta kohtauksen dramaturgiaa minun oli välillä vaikea seurata, ymmärtää miksi mitäkin tapahtui. Nyt olen ehtinyt nähdä yhden Romeo ja Julia -esityksen, ja koko esityksen osana tuokin kohtaus hahmottui paremmin, mutta siitä enemmän sitten, kun saan sen kirjoituksen valmiiksi.

Yksi kohokohdista minulle oli kaunis uni-pas-de-deux Lumikuningatar-baletista, jonka esittivät Eun-Ji Ha ja Ruan Crighton. Näin tämän kaksikon esittämässä samaa kohtausta myös Helsinki-päivän kesäkiertue-esityksessä, mutta jostain syystä se kolahti nyt paljon kovempaa. Osasyynä on varmasti se, että olin lähellä, ja näin muun muassa Eun-Ji Han sydäntä särkevät ilmeet ja pystyin paremmin kokemaan hänen upean tunneilmaisunsa. Sen lisäksi, että hän tanssii jumalaisesti, hän oli niin koskettava, että silmiini tulvahtivat kyyneleet joka kerta kun katsoin häntä pidempään. En ollut aikaisemmin tajunnut, että tuossa kohtauksessa voi olla niin paljon tunnetta. Suloinen Ruan Crighton puolestaan tuntui selvästi kehittyneen kesäkuun esitykseen verrattuna. Silloin hän vielä tuntui minusta harmillisen ilmeettömältä Kain roolissa, mutta nyt pidin näkemästäni kovasti. Tunsin hänessä juuri sellaista unenomaista herkkyyttä, joka kohtaukseen sopii. Näiden kahden esitys oli kaunis, taianomainen ja kaipuuta tulvillaan, ja heidän tanssinsa lumoavaa. 

Lisäksi lavalla nähtiin viehättävä Pienten joutsenten tanssi, ja lopussa vielä Seitsemän veljeksen kettukohtaus. Tällä kertaa kettuina olivat Linda Haakana ja Emrecan Tanis. Haakana oli taas aivan hurmaavan kettumainen, eläväinen ja kujeileva, todellakin "foxy". Emrecan Tanis on kyllä hyvä tanssija, mutta ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin kesäkiertueen esityksessä samaa osaa tanssinut Ilja Bolotov, joka oli minusta olemukseltaan kettumaisempi, ilmaisi ja liikkui veikeämmin ja keveämmin. Mutta sitä enemmän sitten keskityin upeaan Linda Haakanaan ja koreografian yleiseen ihastuttavuuteen.

Oli taas viehättävä kokonaisuus kauneutta ja taidetta valaisemassa pimenevää kesäiltaa. Kiitos kaunis siitä! Ja epäilemättä tulen käymään useasti talossa sisällä ihailemassa näitä taiteilijoita tulevan kauden aikana.