Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: WSOY

Mistä sain: oma hylly (joululahja)

Kirja ja lasiesine (kuvaaja:)

 

Minulla oli pitkään ennakkoluuloja suomalaista kirjallisuutta, ja etenkin suomalaista fantasiaa kohtaan, mutta onneksi olen alkanut päättäväisesti pyrkiä niistä eroon ja kokeilla jos jonkinlaista kotimaan kirjallisuutta, jotta löytäisin sitä mistä itse pidän. Sillä olen löytänyt joitain upeita helmiä, kuten Siiri Enorannan. Hänen dystopiaa ja fantasiaa yhdistelevä Nokkosvallankumouksensa koukutti minut viime vuonna, ja niinpä halusin lukea myös hänen uusimman kirjansa, Surunhauras, lasinterävä. Tämä on puhdasta omalaatuista fantasiaa, tyyliltään ja maailmaltaan viipyilevämpi ja kauniimpi kuin rosoinen Nokkosvallankumous, mutta yhtä lailla pureutuu kielellään, henkilöillään ja tarinallaan syvälle kipeisiin tunteisiin ja perimmäisiin voimiin ihmiselämässä. Nokkosvallankumouksen tapaan tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta antaa yhtä paljon pureskeltavaa ja nautittavaa aikuisille.

 

Sidrineian niemimaata hallitsee yksinvaltaisesti lumoava 16-vuotias prinsessa, Sarastuksen lasinkirkas Sadeia. Hän kerää luokseen ihanimmat ja taitavimmin lasia käsittelevät neidot lasittarikseen, sillä lasinpuhallus on taidoista jaloin, ja selvää on, että valta ja arvostus voivat tulla vain naisten osaksi. Ihaninkaan lasitar ei silti voi käskeä tai arvostella itseään Sadeiaa, joka hallitsee kaikkea ja kaikkia eikä päästä ketään lähelleen, ei sitäkään joka häntä eniten rakastaa.  

 

Toisaalla Surukauriin saarilla elää yksinkertaista mutta pääpiirteittäin onnellista elämää Surukauriin kansa, joiden maailma on häkellyttävän tasa-arvoinen. Ei yksikään ihminen eikä kumpikaan sukupuoli ole toisia ylempi, ja jokaisen tulee hallita itseään. Surukauriin kansan jäsenet oppivat jo varhain valmistautumaan heidän osakseen elämässä lankeavaan surutaakkaan, jonka näyttää heille kunkin kuusivuotispäivänä vieraileva surukauris. 

Kuten arvata saattaa, lopulta näiden valtakuntien kansojen tiet etäisyydestä huolimatta risteävät, eikä mikään mene kenenkään suunnitelmien ja aikomusten mukaan.

 

Surunhauras, lasinterävä on lumoava kirja. Se on kaunis ja syvällinen yhtä aikaa, monitahoinen ja hienovarainen kuin lasiesine, voimakas ja hauras. Sen lukeminen eteni minulla hieman oudosti. Luin alun innostuneesti, mutta sitten pitkäksi aikaa lukeminen hyytyi ja luin sitä hyvin hitaasti. Periaatteessa nautin aina kuin luin, mutta en usein saanut tartuttua siihen. Sitten pääsiäislomalla luin sen puolivälistä loppuun parissa päivässä ja nautin sen lukemisesta valtaisasti. En ole varma, minkä verran tämä johtuu omasta tilanteestani, minkä verran itse kirjasta. Luulen, että alkupuoliskon jälkimmäinen osa oli ehkä hieman raskas, siinä tuntui olevan paljon surua ja vähän kirkkautta, hieman liikaa viipyilevyyttä, liian painavia kappaleita. Sitten puolivälissä tarina sai uusia käänteitä, jotka alkoivat vetää sitä kunnolla eteenpäin, ja toivat mukaan surun ohella myös kaivattua valoa. 

Mutta jonkin verran johtui varmaan myös omasta tilanteestani. En ensinnäkään ehtinyt kunnolla lukea pitkiä aikoja, ja tämä kirja ei sovi luettavaksi muutama sivu kerrallaan, sillä silloin siihen ei ehdi päästä sisälle. Toisaalta olin mielialaltani välillä aika maassa enkä kestänyt tämäntyyppistä tarinaa joka tuntui vievän mieleni vielä alemmas. Tai sitten olin (yleensä HKT:n Vampyyrien tanssi -musikaalin jäljiltä) niin lennokkaissa ja iloisissa tunnelmissa, ettei näin viipyilevä ja tummasävyinen tarina tuntunut oikealta. Nyt pääsiäislomalla ehdin keskittyä kirjaan, ja mielessäni oli rauhallinen alkukevään tunnelma, johon tämä kirja sopi hyvin.

Enorannan kieli on kaunista, omaperäistä mutta ei yleensä liian vaikeaselkoista. Joskus on sellaisia sanankäänteitä, jotka tuntuvat siltä että nyt on yritetty olla taiteellisia, mutta enimmäkseen lauseet vain ovat aidosti taidokkaita ja tunnelmallisia. Hän osaa kutoa sanoihin paljon maailmansa lumousta, hahmojensa luonnetta ja tunteita sekä viisautta, joka ei tunnu päällekäyvältä tai itsetarkoitukselliselta. Hänen kirjoittamisensa on vieläpä kehittynyt upeasta Nokkosvallankumouksesta: siinä on nyt entistä enemmän sävyjä, ja eri näkökulmahenkilöiden kieli erottuu toisistaan paremmin.

Pidin henkilöistä. Kukin on monitahoinen, mutkikas ja hienosyinen, jokaisessa on paljon enemmän kuin ensivilkaisulla näyttää, kukin kasvaa omalla tavallaan ja yllättää sekä muut että itsensä. Suosikeikseni nousivat lasitar Mereia/Kurkuma, joka kasvaa Sadeian alistuvasta suosikista vaikuttavaksi lujatahtoiseksi neidoksi, sekä Uli, herkkä ja liian suurta taakkaa kantava poikalapsi Surukauriin saarelta. Mutta jokainen hahmo kiehtoi, voiman ja surun välillä tasapainotteleva Linania, huilunsoittaja Aspor, lasinterävä Sadeia, tervettä järkeä välillä kovin yksinään edustava Beanna ja monet muut. 

Romaanin maailma on kiehtova. Sidrineia muistuttaa sivistyneisyydessään ja edistyneisyydessään osittain omaa länsimaista maailmaamme, mutta ehkä enemmän historian menneitä suurvaltoja, Rooman imperiumista viktoriaaniseen Englantiin, koska tekniikka ei kuitenkaan ole niin kehittynyttä kuin täällä. Mutta historiassa perinteisesti vallinnut patriarkaatti ja heteronormatiivisuus on käännetty ympäri: täällä vallitsevatkin naiset, ja naisten väliset rakkaussuhteet ovat ainoat hyväksytyt, miehet kelpaavat lähinnä siitosoriiksi. Ja tietenkin siitä seuraa ihan samoja ongelmia, vain toisin päin. Enoranta on kiehtovasti luonut yhteiskunnan, jossa naisia ja naisellisia piirteitä arvostetaan yli kaiken. Maailma onkin tietyllä tavalla kauniimpi kuin mikään tuntemamme, mutta ongelmat miesten sortamisessa ovat samat kuin miesvaltaisen yhteiskunnan naisten sorrossa, ja diktatuuria se on kauniin ja taiteellisen tytönkin diktatuuri. 

Sidrineian vastakohdaksi asettuu primitiivinen mutta tasa-arvoinen ja vapaa Surukauriin saarten yhteiskunta, jossa asukkaita rajoittavat ainoastaan heidän omat uskomuksensa. Tarina käsittelee sekä hahmojensa että näiden kahden eri yhteiskunnan kautta valtaa. Linania kiteyttää suhtautumistapojen erot eräässä kohdassa: "Sadeia ja hänen alamaisensa olivat jatkuvasti huolissaan siitä, kenellä oli eniten valtaa, kuka sai määrätä toista. Vaikka Lin mielestä oli itsestään selvää, että jokaisen tuli määrätä itseään."

 

Hahmoilla on kaikilla omat surunsa ja kipunsa, joita he tarinan aikana eri tavoin setvivät, tai oppivat edes tunnustamaan. Heidän tarinansa koskettivat. Ja siellä on myös paljon rakkautta. Sisarusten välistä rakkautta, ystävien välistä rakkautta ja muutakin, joista minua erityisesti kosketti ihanan Mereian ja erään toisen rakkaus.

Pidän muuten siitä, että Nokkosvallankumouksen tapaan tässäkin on samansukupuolisia rakkaustarinoita, joissa samansukupuolisuus ei ole ongelma tarinassa, vaan rakkaussuhteen tuskat ja vaikeudet tulevat henkilöistä itsestään, heidän tilanteestaan sekä ympäröivän maailman ahdingosta. Samoin tässä ei ole pulaa pätevistä, monitahoisista ja oma-aloitteisista naishahmoista, ja ennen kaikkea he edustavat ihmisyyden eri puolia, eivät vain naiseutta. Niin kuin minusta aina pitäisi olla, on hahmon sukupuoli mikä on. 

Tämän kirjan myötä viimeistään olen päättänyt seurata jatkossakin Enorannan tuotantoa, sellainen kirjoittajahelmi tässä on. Ja loppuarviona sitten... Olen sitä mieltä, että vaikka esittävää taidetta voikin arvioida hedelmillä, kirjoille sopii arviointikeinoksi paremmin tee. Tämä kirja oli jotain hyvää valkoista tai vihreää teetä, joka on maustettu hienovaraisesti kukilla ja jollain vähän kirpakalla.

Liikkeen legendat (Kansallisbaletti) 21.2.2016

En ole kovinkaan tottunut tanssitaiteen seuraaja, mutta olen vähitellen tullut imaistuksi siihen. Ensin se lähti viattomasti musikaalien tanssikohtauksista, jotka saivat kiinnostumaan siitä, miten tunnetta ja tapahtumia voi ilmaista myös tanssilla ja muulla liikkeellä. Sitten Helsinkiin muutettuani kävin muutamassa ilmaistapahtumassa (mm. Taiteiden yö) joissa pääsin näkemään Kansallisbaletin tanssijoita. Tykästyin näkemääni: kaunista liikettä ja eloisaa, monipuolista tanssia. Viime vuonna sitten sain itseni vihdoin esitykseen: ensin Kaunottareen ja Hirviöön syksyllä, sitten joulukuussa Pähkinänsärkijään, josta tykkäsin niin paljon että menin toistekin (halvoille paikoille). Olen sen jälkeen ollut myyty: Kansallisbaletissa on huikean hyviä tanssijoita, jotka eivät vain tanssi taitavasti, vaan myös ilmaisevat liikkeellään paljon tunnetta ja tarinaa, ja siellä tehdään ihanan draamallisia ja näyttäviä produktioita. Ainakin näiden kokemusteni perusteella.

Mutta nykytanssia en ollut vielä nähnyt muutaman ilmaisesityksissä olleen numeron lisäksi. Liikkeen legendat -esitys sai sitten minut ostamaan lipun ensimmäiseen koko illan esitykseen. Arvelin että turvallisinta on aloittaa tuollaisesta, jossa on neljän eri koreografin esityksiä, niin todennäköisesti ainakin jokin niistä kolahtaa.

Ja kyllä tämä kokonaisuus vain kolahtikin! Joistakin esityksistä tykkäsin enemmän kuin toisista (ja yhdestä erityisen paljon enemmän) mutta kokonaisuus oli oikein mainio. Suosittelen lämpimästi!

Episode 31. Kuva: Sakari Viika.

Ensimmäinen esitys oli Alexander Ekmanin Episode 31. En ehkä ihan kokenut että täysin "ymmärsin", mutta sen seuraaminen oli hauskaa. Erityisesti huvitti alussa ollut video, jossa kerrottiin esityksen treenaamisesta ja siitä, kuinka tanssijat kävivät tekemässä sen koreografioita julkisilla paikoilla. Varsinkin Helsingissä itse asuvana oli hulppeaa nähdä videoita siitä, kuinka tavallisilla jokapäiväisen elämän paikoilla, kuten asematunnelissa, väki alkaa yhtäkkiä vetää nykytanssikoreografiaa, ja muut katsovat ihmeissään. Harmittelin etten itse osunut yhteenkään paikalle!

Mutta itse esityskin oli viihdyttävä, energinen, eloisa ja vähän outo. Hauska tapa aloittaa ilta. En muista siitä kovin paljon muita yksityiskohtia kuin Desislava Stoevan tanssijattaren ja Jani Talon hitaasti hitaasti kävelevän miehen, sekä sen että kaikilla oli viikset ja puvustus jännästi teki hankalaksi erottaa, kuka oli mies ja kuka nainen. On kiva kun totuttuja kuvioita hämmennetään. Tanssiminen oli hienoa katsottavaa, vaikka en paljon muuta osaakaan sanoa. Nautin esityksestä.

 

Little Monsters (Eun-Ji Ha ja Ruan Crighton). Kuva: Sakari Viika

Illan toinen esitys, Demis Voipinin Little Monsters, oli toiseksi suurin suosikkini. Se kuvasi kolmen Elvis-kappaleen musiikin tahtiin erään pariskunnan vaiheita. Ruan Crightonin esittämän nuoren miehen ja Eun Ji-Ha'n esittämän nuoren naisen suhde eteni ensirakkaudesta ja kiihkeästä läheisyydestä ristiriitoihin ja eroon. Lavalla nähtiin vain nämä kaksi, kaikki oli hyvin yksinkertaista ja huomio keskittyi täysin hahmoihin ja heidän kiihkeisiin, paljaisiin tunteisiinsa. Teos oli kaunis, tunteikas ja riipaiseva, tanssijoiden liikkeet yhdessä ja erikseen tuntuivat hyvin intiimeiltä ja läheisiltä. Kokemus oli voimakas. 

Molemmat tanssivat upeasti. Eun Ji-Ha'n tiesin jo ennestään henkeäsalpaavaksi tanssijaksi, ja oli hienoa nähdä häneltä nykytanssissa hyvin toisenlaista ilmaisua kuin Pähkinänsärkijän Klaarana. Tämä oli ensi kerta kun näin enemmän Ruan Crightonista. Pähkinänsärkijän Pekkana hän jäi minulle vähän kaiken muun varjoon, vaikka silloinkin oli hyvä. Mutta nyt hän teki suuren vaikutuksen. Tykkäsin myös kohtauksen puvustuksesta. Niukat ja hillityn väriset vaatteet tekivät kohtauksesta intiimin ja paljaan tuntuisen, mikään ei kätkenyt henkilöiden tunteita. Ja onhan tanssijan vartalo nyt myös mielettömän kaunis tuolla tavoin.

Carolyn Carlsonin If to leave is to remember jäi minulle ehkä kaikkein epäselvimmäksi illan numeroista. Oli siinä kyllä joitain hienoja kohtia ja ihastelin siinäkin Ruan Crightonin esiintymistä. Teoksessa oli kauniita ja intensiivisiä hetkiä, mutta kokonaisuudessaan minulle jäi sellainen "en ymmärtänyt"-olo. Itse tykkään kokea tanssin ennen kaikkea tunteen ja fyysisyyden kautta, ja nyt tuntui, että tuota olisi pitänyt älyllisesti tulkita tavalla, jota en osannut. Tanssijat olivat taitavia, mutta muutamaa hetkeä lukuun ottamatta kokemus jäi minulle ulkokohtaiseksi. Musiikki oli vaikuttavaa.

Illan suurin kohokohta oli minulle (ja selvästi muullekin yleisölle) Jorma Uotisen Jord, joka oli säästetty viimeiseksi. Se tuli hiljattain myös HSTV:ltä livestreamina, ja sen katsominen siitä uudestaan saikin minut kirjoittamaan tämän bloggauksen. Tallenne on nähtävissä Oopperan& Baletin nettisivuilta, kannattaa katsoa vaikka tietysti lavakokemus onkin huikeampi.

Jord. Kuva: Sakari Viika.

  

En ole aikaisemmin tainnut nähdä mitään Uotisen koreografioita, vaikka hän on tunnettu nimi. Nyt kyllä ymmärrän, miksi hän on niin tunnettu. Heti kun teos alkoi, Apocalyptican musiikki alkoi soida ja miehet alkoivat liikkua lavan punaisessa hiekassa, tunsin että näen jotain aivan erityistä. Koko esityksen ajan nojauduin kohti lavaa keskittymättä mihinkään muuhun kuin siihen, mitä siellä tanssittiin. Se aiheutti järisyttävän sisäisen kokemuksen, vaikka jälkeenpäin en juuri osannut kuvata, mitä olin nähnyt.

Livestreamin katsominen jälkeenpäin helpottaa vähän Jordin kuvailemista, mutta nyt kuvaukseeni ja tulkintoihini sekoittuu se, mitä Uotinen ja Greve sekä toimittajat ennen Jord-esitystä siitä kertoivat. Se toisaalta avasi minulle, mitä olin tuntenut ja miksi pidin näkemästäni niin paljon. Yritän nyt kyetä kertomaan jotain, joka on sekoitus itse esityksen sekä haastattelujen herättämiä ajatuksia. Jord kuvastaa jotain ajatonta aikaa, jolloin oltiin vielä lähellä maata ja lähellä toista ihmistä, lähellä sekä omaa voimaa että omaa haavoittuvuutta ja heikkoutta itse suurempien voimien edessä. Siinä on jotain perustavanlaatuista ihmisyyttä, jossa vuoroin möyritään vaikeakulkuisessa maassa, vuoroin tunnetaan vahva maa jalkojen alla ja uskalletaan liikkua ja lentää, kannetaan ja ollaan kannettavana, annetaan hiekan valua oman kehon ylle.

Naisena en muuten yhtään tuntenut olevani tuosta ihmisyydestä mitenkään ulos suljettu siksi, että lavalla oli vain miehiä. Tuntui, että kun kaikki tanssijat olivat miehiä, heidän ei tarvinnut esittää pelkästään miehistä osaa vaan silkkaa ihmisen osaa. En tiedä, mitä on ajateltu, mutta niin minä sen koin. 

Jord (Antti Keinänen, Ilja Bolotov). Kuva: Sakari Viika

Välillä kaikki 12 tanssijaa yksinkertaisissa kilteissään tanssivat yhdessä, välillä taas huomio kiinnittyi muutamaan. Pidin kolmen tanssijan  trion (Christopher Warhuus, Atte Kilpinen, Kamill Ariston Chudoba) tunnelmasta, vaikka valaistus olikin lajia "ei migreenipotilaille tai epilepsiaa sairastaville". Mutta kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki Ilja Bolotovin ja Antti Keinäsen duetto. Samaan aikaan myös Giuseppe Martino ja Gabriel Davidsson tanssivat duettoa, mutta oli koreografia tehty niin, että huomio kiinnittyi eniten Bolotoviin ja Keinäseen. Ilja Bolotov on jo nyt ehtinyt muodostua yhdeksi suosikeistani Kansallisbaletissa. Hänessä on jotain upean ilmaisuvoimaista. Mutta myös Keinänen oli vaikuttava, ja heidän yhteinen koreografiansa oli riipaisevan kaunis ja vahva. En pysty sanoilla ilmaisemaan, miten se minuun vaikutti, mutta olen harvoin nähnyt mitään yhtä upeaa. Pelkästään sen takia esitystä olisi kannattanut tulla katsomaan.

Myös Martinon ja Davidssonin duetointi oli hienoa ja he saivat omat kauniit hetkensä, vaikka katsoinkin enemmän Bolotovia ja Keinästä. Ja koko 12 miehen esiintyjäkaarti ansaitsi suuret suosionosoituksensa, upeasti he tanssivat ja tekivät yhdessä mahdolliseksi tuntea tuon teoksen voiman.

Tästä eteenpäin tulen kyllä katsomaan muitakin Jorma Uotisen koreografioita. Ja nykytanssia ylipäätään. Kansallisbaletti on tehnyt minuun tällä kaudella suuren vaikutuksen!

Tanssia voi varmasti arvioida hedelmillä siinä missä teatteriakin, ja Liikkeen legendat on luonnollisesti melkoinen hedelmäsalaatti. Episode 37 ainakin on raikas viinirypäle, Little Monsters taas kirpeänsuloinen karpalo, mutta If to leave is to remember ei minulla nyt asetu selvästi miksikään hedelmäksi. Jord sen sijaan on tymäkkä, tuhti ja maukas ananas, joka kruunaa tämän herkun.