Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Julkaisuvuosi: 2015

Kustantaja: WSOY

Mistä sain: oma hylly (joululahja)

Kirja ja lasiesine (kuvaaja:)

 

Minulla oli pitkään ennakkoluuloja suomalaista kirjallisuutta, ja etenkin suomalaista fantasiaa kohtaan, mutta onneksi olen alkanut päättäväisesti pyrkiä niistä eroon ja kokeilla jos jonkinlaista kotimaan kirjallisuutta, jotta löytäisin sitä mistä itse pidän. Sillä olen löytänyt joitain upeita helmiä, kuten Siiri Enorannan. Hänen dystopiaa ja fantasiaa yhdistelevä Nokkosvallankumouksensa koukutti minut viime vuonna, ja niinpä halusin lukea myös hänen uusimman kirjansa, Surunhauras, lasinterävä. Tämä on puhdasta omalaatuista fantasiaa, tyyliltään ja maailmaltaan viipyilevämpi ja kauniimpi kuin rosoinen Nokkosvallankumous, mutta yhtä lailla pureutuu kielellään, henkilöillään ja tarinallaan syvälle kipeisiin tunteisiin ja perimmäisiin voimiin ihmiselämässä. Nokkosvallankumouksen tapaan tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta antaa yhtä paljon pureskeltavaa ja nautittavaa aikuisille.

 

Sidrineian niemimaata hallitsee yksinvaltaisesti lumoava 16-vuotias prinsessa, Sarastuksen lasinkirkas Sadeia. Hän kerää luokseen ihanimmat ja taitavimmin lasia käsittelevät neidot lasittarikseen, sillä lasinpuhallus on taidoista jaloin, ja selvää on, että valta ja arvostus voivat tulla vain naisten osaksi. Ihaninkaan lasitar ei silti voi käskeä tai arvostella itseään Sadeiaa, joka hallitsee kaikkea ja kaikkia eikä päästä ketään lähelleen, ei sitäkään joka häntä eniten rakastaa.  

 

Toisaalla Surukauriin saarilla elää yksinkertaista mutta pääpiirteittäin onnellista elämää Surukauriin kansa, joiden maailma on häkellyttävän tasa-arvoinen. Ei yksikään ihminen eikä kumpikaan sukupuoli ole toisia ylempi, ja jokaisen tulee hallita itseään. Surukauriin kansan jäsenet oppivat jo varhain valmistautumaan heidän osakseen elämässä lankeavaan surutaakkaan, jonka näyttää heille kunkin kuusivuotispäivänä vieraileva surukauris. 

Kuten arvata saattaa, lopulta näiden valtakuntien kansojen tiet etäisyydestä huolimatta risteävät, eikä mikään mene kenenkään suunnitelmien ja aikomusten mukaan.

 

Surunhauras, lasinterävä on lumoava kirja. Se on kaunis ja syvällinen yhtä aikaa, monitahoinen ja hienovarainen kuin lasiesine, voimakas ja hauras. Sen lukeminen eteni minulla hieman oudosti. Luin alun innostuneesti, mutta sitten pitkäksi aikaa lukeminen hyytyi ja luin sitä hyvin hitaasti. Periaatteessa nautin aina kuin luin, mutta en usein saanut tartuttua siihen. Sitten pääsiäislomalla luin sen puolivälistä loppuun parissa päivässä ja nautin sen lukemisesta valtaisasti. En ole varma, minkä verran tämä johtuu omasta tilanteestani, minkä verran itse kirjasta. Luulen, että alkupuoliskon jälkimmäinen osa oli ehkä hieman raskas, siinä tuntui olevan paljon surua ja vähän kirkkautta, hieman liikaa viipyilevyyttä, liian painavia kappaleita. Sitten puolivälissä tarina sai uusia käänteitä, jotka alkoivat vetää sitä kunnolla eteenpäin, ja toivat mukaan surun ohella myös kaivattua valoa. 

Mutta jonkin verran johtui varmaan myös omasta tilanteestani. En ensinnäkään ehtinyt kunnolla lukea pitkiä aikoja, ja tämä kirja ei sovi luettavaksi muutama sivu kerrallaan, sillä silloin siihen ei ehdi päästä sisälle. Toisaalta olin mielialaltani välillä aika maassa enkä kestänyt tämäntyyppistä tarinaa joka tuntui vievän mieleni vielä alemmas. Tai sitten olin (yleensä HKT:n Vampyyrien tanssi -musikaalin jäljiltä) niin lennokkaissa ja iloisissa tunnelmissa, ettei näin viipyilevä ja tummasävyinen tarina tuntunut oikealta. Nyt pääsiäislomalla ehdin keskittyä kirjaan, ja mielessäni oli rauhallinen alkukevään tunnelma, johon tämä kirja sopi hyvin.

Enorannan kieli on kaunista, omaperäistä mutta ei yleensä liian vaikeaselkoista. Joskus on sellaisia sanankäänteitä, jotka tuntuvat siltä että nyt on yritetty olla taiteellisia, mutta enimmäkseen lauseet vain ovat aidosti taidokkaita ja tunnelmallisia. Hän osaa kutoa sanoihin paljon maailmansa lumousta, hahmojensa luonnetta ja tunteita sekä viisautta, joka ei tunnu päällekäyvältä tai itsetarkoitukselliselta. Hänen kirjoittamisensa on vieläpä kehittynyt upeasta Nokkosvallankumouksesta: siinä on nyt entistä enemmän sävyjä, ja eri näkökulmahenkilöiden kieli erottuu toisistaan paremmin.

Pidin henkilöistä. Kukin on monitahoinen, mutkikas ja hienosyinen, jokaisessa on paljon enemmän kuin ensivilkaisulla näyttää, kukin kasvaa omalla tavallaan ja yllättää sekä muut että itsensä. Suosikeikseni nousivat lasitar Mereia/Kurkuma, joka kasvaa Sadeian alistuvasta suosikista vaikuttavaksi lujatahtoiseksi neidoksi, sekä Uli, herkkä ja liian suurta taakkaa kantava poikalapsi Surukauriin saarelta. Mutta jokainen hahmo kiehtoi, voiman ja surun välillä tasapainotteleva Linania, huilunsoittaja Aspor, lasinterävä Sadeia, tervettä järkeä välillä kovin yksinään edustava Beanna ja monet muut. 

Romaanin maailma on kiehtova. Sidrineia muistuttaa sivistyneisyydessään ja edistyneisyydessään osittain omaa länsimaista maailmaamme, mutta ehkä enemmän historian menneitä suurvaltoja, Rooman imperiumista viktoriaaniseen Englantiin, koska tekniikka ei kuitenkaan ole niin kehittynyttä kuin täällä. Mutta historiassa perinteisesti vallinnut patriarkaatti ja heteronormatiivisuus on käännetty ympäri: täällä vallitsevatkin naiset, ja naisten väliset rakkaussuhteet ovat ainoat hyväksytyt, miehet kelpaavat lähinnä siitosoriiksi. Ja tietenkin siitä seuraa ihan samoja ongelmia, vain toisin päin. Enoranta on kiehtovasti luonut yhteiskunnan, jossa naisia ja naisellisia piirteitä arvostetaan yli kaiken. Maailma onkin tietyllä tavalla kauniimpi kuin mikään tuntemamme, mutta ongelmat miesten sortamisessa ovat samat kuin miesvaltaisen yhteiskunnan naisten sorrossa, ja diktatuuria se on kauniin ja taiteellisen tytönkin diktatuuri. 

Sidrineian vastakohdaksi asettuu primitiivinen mutta tasa-arvoinen ja vapaa Surukauriin saarten yhteiskunta, jossa asukkaita rajoittavat ainoastaan heidän omat uskomuksensa. Tarina käsittelee sekä hahmojensa että näiden kahden eri yhteiskunnan kautta valtaa. Linania kiteyttää suhtautumistapojen erot eräässä kohdassa: "Sadeia ja hänen alamaisensa olivat jatkuvasti huolissaan siitä, kenellä oli eniten valtaa, kuka sai määrätä toista. Vaikka Lin mielestä oli itsestään selvää, että jokaisen tuli määrätä itseään."

 

Hahmoilla on kaikilla omat surunsa ja kipunsa, joita he tarinan aikana eri tavoin setvivät, tai oppivat edes tunnustamaan. Heidän tarinansa koskettivat. Ja siellä on myös paljon rakkautta. Sisarusten välistä rakkautta, ystävien välistä rakkautta ja muutakin, joista minua erityisesti kosketti ihanan Mereian ja erään toisen rakkaus.

Pidän muuten siitä, että Nokkosvallankumouksen tapaan tässäkin on samansukupuolisia rakkaustarinoita, joissa samansukupuolisuus ei ole ongelma tarinassa, vaan rakkaussuhteen tuskat ja vaikeudet tulevat henkilöistä itsestään, heidän tilanteestaan sekä ympäröivän maailman ahdingosta. Samoin tässä ei ole pulaa pätevistä, monitahoisista ja oma-aloitteisista naishahmoista, ja ennen kaikkea he edustavat ihmisyyden eri puolia, eivät vain naiseutta. Niin kuin minusta aina pitäisi olla, on hahmon sukupuoli mikä on. 

Tämän kirjan myötä viimeistään olen päättänyt seurata jatkossakin Enorannan tuotantoa, sellainen kirjoittajahelmi tässä on. Ja loppuarviona sitten... Olen sitä mieltä, että vaikka esittävää taidetta voikin arvioida hedelmillä, kirjoille sopii arviointikeinoksi paremmin tee. Tämä kirja oli jotain hyvää valkoista tai vihreää teetä, joka on maustettu hienovaraisesti kukilla ja jollain vähän kirpakalla.