Ihminen välissä - Teatterikorkeakoulu, 21. & 29.4.2016

Kaikkeen se johtaakin, kun innostuu jostakusta näyttelijästä ja haluaa nähdä lisää tämän työtä. Tykästyin Miiko Toiviaisen näyttelemiseen Alfredina Vampyyrien tanssissa valtaisasti, ja kun satunnainen googlailu paljasti minulle, että hän on huhtikuussa 2016 mukana Teatterikorkeakoululla esitettävässä improvisoidussa näytelmässä, en paljon harkinnut menisinkö katsomaan vai en. 

Tämä oli parillakin tavalla uusi aluevaltaus minulle teatterikatsojana. En ole tainnut ikinä ennen nähdä kokoillan improa, vain jotain pieniä huvitusjuttuja lähinnä tv:ssä. Olen myös sen verran tuore helsinkiläinen, etten ollut tullut vielä ajatelleeksi, että hei, Teatterikorkeakoulullakin saattaapi olla näytelmiä katsottavaksi, kun ne kerta teatterin tekemistä siellä opiskelevat. Ensimmäistä kertaa sinne menin, ja hieno kokemus oli.

Näytelmä kulki nimellä "Ihminen välissä", mutta oli joka kerta eri esitys eri nimellä, improsta kun on kyse. Kävin katsomassa sen ensi kerran 21.4. eli ensi-illan jälkeisenä iltana, ja innostuin niin että menin vielä uudestaan viimeiseen esitykseen 29.4. Siinä välissä oli vähän turhan kiireistä muiden asioiden kanssa... Minähän nyt muutenkin saatan käydä katsomassa asioita monta kertaa (ks. Vampyyrien tanssi), mutta tässä ei edes käy niin että tuntisi jutun jo ennestään. Esitys on joka kerta uusi, niin yleisölle kuin näyttelijöillekin. 

Tässä otettiin aluksi yleisöltä ideoita näytelmän nimeksi, saatettiin ottaa yleisön esityksistä myös tapahtumapaikka tai esine, joka esityksessä olisi. Sitten aloitettiin improilu, ensin jotkut tekivät ensimmäisen kohtauksen, sitten toiset toisen kohtauksen eri hahmoilla ja eri tunnelmissa, ja siitä alettiin keriä tarinaa eteenpäin ja katsoa mitä tapahtuu. Lavasteita ei ollut, muutama tuoli vain lavalla, näyttelijät olivat siviilivaatteissa ja useimmat esittivät useaa roolia saman esityksen aikana. Improvisoimassa olivat TeaKin näyttelijäopiskelijat Paavo Kinnunen, Joonas Kääriäinen, Mari Naumala, Sohvi Roininen, Sonja Salminen ja Miiko Toiviainen. Ohjauksesta ja valoista vastasi Anniina Veijalainen ja upeaa, vahvatunnelmaista musiikkia improili vieraileva muusikko Hannu Risku.

21.4. esityksen nimeksi valikoitui "Sirpaleet". Se alkoi kolmesta ikkunanpesijästä (Toiviainen, Salminen ja Roininen), jotka katselivat haaveellisena pesemistään ikkunoista sisään rouva Timosen hienoon taloon. He uskaltautuivat sisälle ja löysivät hämmentyneinä lipaston, jonka laatikot olivat täynnä sirpaleita. Toisaalla taas elokuvaohjaaja (Kääriäinen) ja diiva (Naumala) kuvasivat elokuvaa, josta ei sitten tullut mikään suuri menestys. Seurasi puutarhajuhlat, joissa lauluesitys (Salminen ja Toiviainen) innoitti ohjaaja Pettersonin antamaan Salmisen ikkunanpesijä Helmille elokuvaroolin. Siitäkös hänen ikkunanpesijöiksi jääville kavereilleen Saaralle ja Jarkolle kateus iski, ja heidän kommenttinsa alkoivat nakertaa Helmin itsetuntoa samalla, kun äkillinen julkisuus ja menestys pistivät päätä pyörälle. Naumasen esittämän diivan ura taas lähti syöksykierteeseen.

Hulppean talon asukkaat rouva ja herra Timonen (Roininen ja Kinnunen) palkkasivat visionäärisen puutarhuri-arkkitehdin Jaakobin (Toiviainen) suunnittelemaan heille hulppean puutarhan kirahvipensaineen ja patsaineen. Kummasti vain alkoi rouvan ja puutarhasuunnittelijan välille kehittyä kiehtovaa jännitettä. Elämäänsä ahdistuneen rouva Timosen astioidenrikkomissessiot myös paljastuivat syyksi lipastonlaatikoita täyttäneisiin sirpaleisiin.

Toinen näytös sai lisäkierroksia, kun Helmi kuuli hautausmaan patsaissa elämästään taakse jääneiden ihmisten ääniä ja alkoi seota. Näytöksessä nähtiin mm. vähintäänkin erikoinen pariterapiasessio, joka päätyi koko porukan esittämään hulppeaan Huono mies -tangoon. Lopulta tapahtumat johtivat kiehtovan vakaviin tunnelmiin, kun lepokotiin päätyvä Helmi löysi sielulleen rauhan. Vierailulle tulevat kaverit Jarkko ja Saara olivat vielä siinäkin vaiheessa katkeria ja kiusaavia, mutta alkoivat nähdä Helmin muutosta seuratessaan asiat toisin. Toinen näytös päättyikin sangen seesteisiin ja herkkiin tunnelmiin, etenkin kun rouva Timosen ja Jaakobin romanssikin sai onnellisen (suorastaan höttöisen) lopun.

Olin sangen vaikuttunut siitä, miten kokonaiselta esitys tuntui. Toki joitain irtonaisia pätkiä jäi ja jotkin kohtaukset menivät höpsömpään suuntaan kuin käsikirjoitetussa jutussa olisi varmaan käynyt, sillä hetkessä keksityt ideat välillä ovat vähän outoja. Mutta tarina oli selkeä kokonaisuus, hahmot kehittyivät ja sirpaleetkin kulkivat teoksen läpi niin konkreettisesti kuin temaattisesti. Monesti näyttelijät osasivat juuri oikealla hetkellä muuttaa kohtauksen sävyä, puheenaihetta tms. niin että draaman jännite säilyi.

Olin myös positiivisesti yllättynyt siitä, miten draamallinen esityksestä tuli ja miten tunteellisesti aitoja, koskettavia sävyjä siinä hetkittäin oli, vaikka toki komiikkaa ja absurdeja ideoitakin riitti. Minua hämmensi, että osa yleisöstä nauroi ihan kaikelle, myös mielestäni sangen vakaville kohtauksille. Voi olla, että tuollaisessa opiskelijaproduktiossa moni yleisössä oli esiintyjien tuttuja, joten ties mitä sisäpiirin huvittavuuksia siellä oli. Mutta tuntuu vähän myös, että jotkut odottavat impron automaattisesti olevan hassua. Joten heti jos lavalla tapahtuu jotain erikoista tai intensiivistä, se nähdään huumorin eikä draaman kautta. Pidän toki myös komiikasta, mutta pidin erityisesti siitä, että tässä ei jääty vain siihen, vaan komedia ja draama kietoutuivat yhteen ja esityksessä oli paljon muutakin sisältöä kuin huvittaminen.

Esittäjissä oli jonkin verran eroja siinä, että jotkut vetivät juttua koomisempaan ja liioittelevampaan suuntaan, osat taas dramaattisempaan ja hienovaraisempaan suuntaan. Etenkin Miiko Toiviaiselta tuli paljon tätä jälkimmäistä, ja olinkin esityksen jäljiltä entistä vaikuttuneempi hänen näyttelijänkyvyistään. Myös Sonja Salminen ja Sohvi Roininen miellyttivät erityisen paljon tässä esityksessä.

Jälkimmäisenä näkemäni perjantain 29.4. esitys oli viimeinen, ja siihen näytelmän nimeksi valikoitui kohtalokkaan shakespearelaiselta kuulostava "Lopussa kaikki kuolee". No, itse esitys ei ehkä ollut varsinaisesti shakespearelainen, mutta jänniä sävyjä siinä oli kumminkin. (Oli muuten kiva yksityiskohta, että esityksen nimiä haettiin kysymällä ihmisiltä lempikirjoja. En itse keksinyt siihen hätään, mikä on lempikirjani, koska vaihtoehtoja oli liian paljon, joten pysyin hiljaa. On kyllä hauska spekuloida jälkeenpäin, mitä olisi tullut, jos esityksen nimi olisi kehitetty vaikka Pienen Runotytön tai Monte-Criston kreivin pohjalta. Nyt nimi-idea lähti eräästä Agatha Christien dekkariklassikosta.)

Jos "Sirpaleet" pysyi sangen hyvin koossa, niin tämän kanssa vähän vaihteli. Esityksessä oli yksi hyvinkin koskettava ja koherentti draaman kaari, ja toinen taas meni loppua kohden yhä absurdimmaksi ja jätti lähinnä hämmentyneen olon. Alkuvaiheessa nämä tarinat vielä tuntuivat siltä että voisivat kohdata, mutta toisessa näytöksessä vain eriytyivät yhä kauemmas. Olisin kaivannut loppuun jotain kokoavaa kohtausta. Muutenkin tietyssä kohtaa toista näytöstä eräs pitkäksi venynyt, makaaberi kohtaus olisi minusta kannattanut katkaista selvästi aiemmin – vaikka hyvähän se on näin jälkeenpäin sanoa, kun ei itse tarvinnut olla keksimässä siinä hetkessä, mihin tarinaa viedä. Yhtä kaikki esityksestä jäi paljon kiintoisaa pureskeltavaa. Nuokin osat, jotka eivät minulle toimineet, antoivat mielenkiintoista ajateltavaa draaman toimimisesta yleisesti. 

Mutta se osa tarinasta, josta eniten nautin, kietoutui vanhan Matti-ukin (Miiko Toiviainen vähän erilaisessa roolissa kuin mihin olen tottunut!) ja hänen syvämietteisen, herkän pojantyttärensä Susannan (Sonja Salminen) ympärille. Vanhainkodissa asuva Matti-ukki oli sitä mieltä, että kuolee kohta ja tietää tarkan päivänkin. Hän keskusteli elämänfilosofisia rakkaan Susannan kanssa, joka vei hänet tunturimajaan katsomaan hiihtäjiä ja varsin hypnoottisia poroja. Näytelmän nimi "Lopussa kaikki kuolee" sai hyvinkin filosofisia sävyjä siinä, miten lopussa me kaikki kuolemme, ja mitä siitä pitäisi johtaa elämää varten. Heidän kohtauksensa olivat todella hienoja ja koskettavia, ajatuksia herättäviäkin. Tämän pohdiskelun ohessa Susanna yritti saada muuta elämäänsä kasaan, ajatteli elämän- ja kuolemanfilosofisia asioita ja tuli välillä melkein mutta ei ihan miehensä Mikaelin (Kinnunen) ymmärtämäksi.

Toisaalla taas Mikael oli jossain kiinteistövälitysfirmassa se selvä pohjimmainen, jota muut aina halveksivat. Yllättäen firman työntekijät (Kinnusen lisäksi Kääriäinen, Naumala ja Roininen) päätyivät vanhaan porvoolaiseen linnaan, jota aikoivat entisöidä myytäväksi. Siellä meininki muuttui aika goottilaiseksi, ja laulava sotilaspatsas (Toiviainen) ennusti tuhoa, kun nelikko lähti tutkimaan löytämäänsä tunnelia. Olin havaitsevinani tässä vaiheessa hämmentävän monta intertekstuaalista viittausta Vampyyrien tanssiin, vaikka ehkä se johtuu siitäkin että näen sitä teosta tällä hetkellä kaikkialla, eikä Toiviaisen läsnäolo nyt varsinaisesti niiden viitteiden näkemistä vähennä. Toisessa näytöksessä tuli vielä vähän lisää toisaalla, kun Matti-ukki päätyi juhlatarvikepuotiin ja hänelle myytiin Dracula-päähinettä ja viittaa...

Mutta niin, linnassa harhailevien kiinteistövälittäjien tarina oli se osuus, joka alkoi lupaavasti, mutta meni toisessa näytöksessä minun makuuni turhan absurdiksi ja makaaberiksi eikä enää oikein yhdistynyt ensimmäisen näytöksen teemoihin tai toiseen juonikuvioon, ja jäi sisällöltään ja merkitykseltään hämäräksi. Siinä oli hyvät ja toimivat hetkensä, mutta tietyssä kohtaa olisin suonut, että hommaa olisi viety eri suuntaan. Se kuitenkin lienee improilun riskejä, että aina ei hetkessä tule tehtyä toimivimpia valintoja.

Susannan ja Matti-ukin tarina sen sijaan sai hyvinkin koskettavan, kauniin ja elämänläheisen päätöksen. Toisaalta Matti-ukin osalta ei pidä unohtaa toisen näytöksen alun erinomaista suihkukohtausta, jossa Matti oli hoitajan (Roininen) suihkutettavana ja paikalle tuli myös Kaarlo (Kinnunen) joka ei malttanut odottaa vuoroaan. Nuo hahmot olivat niin elävästä elämästä – kuten ystäväni totesi, vanhainkodeissa on juuri nuo tyypit, aina siellä on se yksi joka puhuu elämänfilosofiaa, ja se yksi joka tulee vierelle ja tuijottaa ja haluaa samaa mitä toisellakin on, on kyse sitten suihkusta tai mistä tahansa. Aina siellä myös kaveri kuolee yllättäen ja toinen jää yksin, eikä muita enää ole. Hautajaiskohtaus oli hyvin kaunista ja herkkää työtä Salmiselta ja Toiviaiselta, kiitän.

Näiden esitysten perusteella olen ihan uudella tavalla kiinnostunut improsta. Siinä on jotain kiehtovaa energiaa, joka syntyy varmaan siitä että tarina kehittyy näyttelemisen hetkellä. Vaikka välillä tarina harhailee tai meininki menee liian absurdiksi, välillä tulee myös todella hienoja kohtauksia ja hahmoja. Kokemus muistutti minua kirjoittajana ns. vapaakirjoittamisesta, jossa kirjoitan vain menemään ilman suunnitelmaa ja ilman lupaa pysähtyä ajattelemaan. Siinä voi syntyä ties kuinka huikeita juttuja, joita suunnitellusti en olisi keksinyt. On myös kiehtovaa nähdä samojen näyttelijöiden eri iltoina esittävän aivan eri hahmoja ja tarinoita, ja nähdä kuinka tyhjästä aloittaen voi luoda ties kuinka kiehtovia draaman kaaria tai eläviä henkilöitä. Ja minkälaisista vihjeistä näyttelijät huomaavat, mitä toinen on tekemässä ja tarttuvat siihen. Esineitä, huoneita, ikkunoita, ovia jne. myös luotiin kivasti miimisin keinoin, vaikka vähän huvitti se, miten ihan kaikki ovet narisivat. Ihmiset olivat myös kovin huolellisia niiden ovien avaamisessa ja sulkemisessa, en minä vain koskaan ovia noin tarkasti käsittele.

Tuumin, että Teatterikorkeakoulun esityksissä kannattaa käydä jatkossakin, jos siellä tällaista lahjakkuutta ja kiintoisia esityksiä on tarjolla. Kyllä näiden nuorten näyttelijöiden perusteella teatterimme tulevaisuudessa on kaikenlaista kiinnostavaa luvassa. Erityisen voimakkaasti esitykset vakuuttivat minut Miiko Toiviaisen näyttelemis- ja improvisointitaidoista. Hänen näyttelijäntaidoistaan olin toki erittäin vaikuttunut jo Vampyyrien tanssissa, mutta tässä sain vielä nähdä uusia puolia. Hän myös tuntui vievän esityksiä siihen draamallisempaan suuntaan, joka minua niin miellytti. Myös Sonja Salminen jäi voimakkaasti mieleen. Ja kyllä muutkin positiivisen vaikutuksen tekivät. Improilu jos mikä on ryhmätyötä, eli koko kuusikolle kiitokset kuuluvat.