maanantai 16. toukokuuta 2016

Sylvia - Helsingin Kaupunginteatteri, 12.5.2016


Sylvia-koira (Elina Aalto) ja Greg-isäntä (Jari Pehkonen) ovat innoissaan, sohvalla istuva Kate (Heidi Herala) ja Phyllis-ystävätär (Aino Seppo) eivät niinkään. Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo.


Näin esityksen teatterin tarjoamalla bloggaajalipulla.

Kiinnostuin A.R. Gurneyn Sylvia-näytelmästä heti, kun luin sen esittelytekstin joskus HKT:n nettisivuilta. Osasyynä on se, että rakastan koiria ja minua kiehtoo ajatus näytelmässä, jossa koiran avulla kerrotaan ihmisistä ja heidän suhteistaan. Toisaalta Elina Aalto kuulosti täydelliseltä valinnalta Sylvia-koiran rooliin, niin eloisa ja ilmeikäs hän oli syksyllä Kouvolan Teatterissa näkemässäni Love Story -musikaalissa, ja halusin nähdä millainen hän on koirana.

Sylvian perusidea on tämä: keski-ikäinen aviopari Greg ja Kate (Heidi Herala) on juuri vetäytynyt viettämään lasten kotoa lähdön jälkeistä elämää mukavassa newyorkilaisasunnossaan, kun Greg löytää puistosta Sylvia-koiran (Elina Aalto). Hän ihastuu valtaisasti koiramaiseen tapaan ehdoitta rakastavaan, eläväiseen Sylviaan ja tahtoo pitää koiran. Kate ei niinkään ihastu, ja pian Sylvian läsnäolo alkaa hiertää heidän välejään. Mitä tympääntyneemmäksi Kate käy, sitä innostuneempi Greg on Sylviasta, jonka välittömyys ja vaistomaisuus on vastakohta kaikelle muulle hänen elämässään: tympeälle työlle, ärsyttävälle pomolle ja ilmeisesti myös tavanomaiseksi käyneelle avioliitolle Katen kanssa. Gregin Sylvia-innostus menee melkoisen hulvattomille ylikierroksille. Tätä puidaan välillä niin koirapuiston vakioasiakkaan Tomin (Pertti Koivula) kuin Katen ystävättären Phyllisin ja parisuhdeterapeutin (molemmat Aino Seppo) kanssa. Ohjauksesta vastaa Kari Rentola, puvustuksesta ja lavastuksesta Katariina Kirjavainen, ja näytelmän on suomentanut Riikka Takala.

Odotukseni toteutuivat, tykkäsin näytelmästä kovasti. Se oli juuri sellainen toisaalta leppoisan inhimillinen ja välillä absurdi komedia, toisaalta salaviisas ihmiskuvaus, josta nautin ja jota olin kaivannut tähän väliin. Elina Aallon näyttelijäntyö Sylvia-koirana on teoksen sydän, ja vahva sydän onkin. Aalto onnistui olemaan niin koiramainen koira, että minulla sormet syyhysivät päästä rapsuttamaan niin näytelmän aikana kuin pitkään sen jälkeenkin. 
 
Oli mielenkiintoista, että Sylviasta ei tehty kovin koiramaisen näköistä - lähinnä saparot muistuttivat luppakorvista, kynsikkäät tekivät käsistä tassujen näköiset ja villapuserossa on tiettyä karvaisuutta. Mutta muuten lavalla hyppi, pomppi ja nuuski viehko nuori nainen joka silti onnistui olemaan erittäin, erittäin koira. Yllätyksekseni Sylvia myös puhui yhtä paljon kuin ihmisetkin. Näytelmässä ei liikaa alleviivattu sitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa ja miksi Sylvia ylipäätään merkitsee Gregille niin paljon (teorioita muiden hahmojen suusta toki riitti, toinen toistaan oudompia). Pidin siitä, sillä se jätti mukavasti tilaa omalle tulkinnalle.

Ihana Elina Aalto Sylviana, Jari Pehkonen (Greg) rapsuttaa. Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo.
Luultavasti Sylvian puheet ja olemus oli tarkoitettu kertomaan miten Greg koiran näki. Sylvia tuntuu peilaavan hänen ihmisyytensä hukassa olevia puolia kuten vaistomaisuutta, fyysisyyttä ja luonnonläheisyyttä. Toisaalta yhtä lailla Sylvian repliikit voivat tarkoittaa, mitä koira omalla kielellään tarkoittaa silloin kun haukkuu, kiehnää tai nuuskii. No, miksi Sylvia oli niin tärkeä? Osittain sanoinkin jo: koska koira toi esille sellaisia puolia ihmisyydestä, jotka modernista kaupunkilaisuudesta on siivottu pois. Siksi olikin niin herkullista, että Sylvia oli ihmishahmossa: kun nuori nainen röhnöttää sohvalla koiramaisesti tai nuuskii toisten haaroväliä, se näyttää hauskasti mitä emme salli ihmisille vaikka koirilla ne ovat ihan normaaleja. Eivätkä koirat ja ihmiset toisistaan kuitenkaan paljon eroa, kun koko luomakunnan kirjoa katsoo. 

Muutakin Sylvia tuntuu kertovan: ihmisen kaipuusta luontoon ja vaistomaiseen, yksinkertaiseen elämään. Muutoksen kaipuusta ja kammosta, ylipäätään siitä miten eri ihmiset suhtautuvat muutokseen, etenkin ihmissuhteissa. Tarpeesta täyttää elämä jollain merkityksellisellä. Rakastamisesta ja valinnoistakin. Ja tietysti siitä, miten hupsuja ihmiset osaavat olla, ja koiratkin.

Jari Pehkonen oli ihana Greginä. Työpaikkaansa tympiintyvä, modernin kaupunkilaiselämän vastapainoksi luonnollisuutta kaipaava Greg oli minusta hyvin samastuttava hahmo. Vaikka hänellä meni kuinka yli Sylvian kanssa, hän tuntui kovin sympaattiselta. Heidi Heralan esittämä Kate sen sijaan jäi minulle etäisemmäksi, vaikka Herala periaatteessa hyvin ja ilmeikkäästi Katea esitti, ja etenkin hänellä oli mainioita ilmeitä, jotka alleviivasivat sitä että Greg ei yhtään tajunnut missä mennään. Mutta kokonaisuudessaan hahmo jäi minulle ulkokohtaiseksi enkä saanut hänestä otetta, enkä oikeastaan missään vaiheessa sympannut Katea vaikka Gregillä tosiaan meni aika yli Sylvian suhteen. Ehkä tulkinta oli vähän turhan parodinen minun makuuni tai muuten vain liian tyypillinen suomalaisen komedian tanttakuvaus. Myös Aino Seppo veti mielestäni parodian turhan pitkälle terapeuttina, vaikka ehkä se oli tietoinen ohjausvalinta kun meininki tarvitsi saada siinä vaiheessa mahdollisimman absurdiksi. Katen menestyvään ystävättäreen Phyllisiin tyyli sopi ja Phyllis-kohtaus oli hyvin hauska. Pertti Koivula oli hirmuisen ihana koirapuistossa viihtyvänä Tomina, joka pohdiskeli elämänviisauksia miehen ja koiran suhteesta eikä tainnut olla kovinkaan viisas omasta elämästään - mutta ainakin suhde Pontus-koiraan oli ja pysyi. 

Sylvia (Elina Aalto), Greg (Jari Pehkonen) ja Tom (Pertti Koivula) koirapuistossa. Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo.

Sylvia on hyväntuulinen, paikoin absurdi komedia koirista ja ihmisistä, mutta herättää myös ajatuksia ja koskettaakin. Elina Aallon huikea suoritus eloisana ja teeskentelemättömänä koirana kantaa näytelmää, toisaalta myös Jari Pehkonen ja Heidi Herala kovin vastakkaisia asioita haluavana avioparina. Suosittelen niin koiraihmisille ja muille biofiileille kuin kaikille muillekin. Nyt toukokuussa on jäljellä enää muutama esitys, mutta syksyllä koiramainen meininki jatkuu taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti