Kesäyön uni Suomenlinnan kesäteatterissa (Ryhmäteatteri)

Herättelen tässä blogiani kesäunilta. Eihän tämä kirjoitus ole lainkaan myöhässä, näin näytelmän vasta kuukausi sitten ja yksi esityskin on vielä jäljellä (huomenna 31.8. nimittäin)!

Kesäyön uni on yksi Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, ja varmaan höpsöin. Olen alkuperäiseen näytelmätekstiin kovasti kiintynyt, ja tähän mennessä olen nähnyt siitä yhden kamalan teatterisovituksen, musikaaliversion ja Russell T. Daviesin käsikirjoittaman tv-sovituksen. Nyt vuorossa oli Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatteriin tekemä tulkinta. Hyvän omatunnon linnakkeessa vietettiin kesäiltapäivää keijujen, rakkausjutuissaan sekoilevien nuorten ja muun kummallisen väen parissa, ja hauskaa oli.

Kesäyön unen perustarina ei ole itsessään mikään syvällisyyden huippu. Alkuasetelmassa neljä ateenalaista nuorta on ongelmissa rakkaussuhteissaan: Lysander ja Demetrius tavoittelevat Hermiaa, joka haluaa Lysanderin, mutta isäpä on sitä mieltä että tytön pitäisi valita Demetrius. Demetriusta taas tavoittelee Hermian ystävätär Helena, jota Demetrius on aikaisemmin heilastellut mutta sitten hylännyt.

Hermia ja Lysander karkaavat metsään, Helena jollain omituisella logiikalla päättää paljastaa ystävättärensä juonen Demetriukselle saadakseen ehkä hivenen suopeutta kun Demetrius juoksee vastahakoisen Hermian perään, ja niin kaikki ovat metsässä valmiina sekoiluille. Niistä vastaavat metsässä elävät keijut ja etenkin keijujen kuningas Oberonia palveleva maahinen Puck. Oberon ja hänen kuningattarensa Titania ovat riitaantuneet, Oberonilla on oiva kostokeino vaimolleen, ja sitä hän päättää käyttää myös oikaistakseen ihmisnuorten lemmenasiat. Mutta Puck vähän sotkee asioita... 

Samassa metsässä tietysti harjoittelee vieläpä ateenalaisten työläisten teatteriseurue, jota kirjoittaessaan Shakespeare (itsekin näyttelijä) on varmaan huvitellut laittamalla heihin kaikki pahimmat huonojen amatööriseurueiden kliseet. Pollein ja suulain heistä, Perä, saa kunnian esittää pääroolia myös Titanian opetusoperaatiossa, kun Puck tekee mieheen hienoisia muutoksia ja pistää sitten Titanian rakastumaan lopputuloksena olevaan kuvatukseen. Mutta toki kaikki saadaan lopulta päättymään hyvin, tai jotain sinne päin.

Ryhmäteatterin sovitus oli oikeastaan perinteisin tähän mennessä näkemäni, vaikka siinä omat mausteensa olikin. Osittain sukupuolineutraalin roolituksen lisäksi siinä ei ollut mitään kovin yllättäviä ratkaisuja, mutta sinänsä toimiva ja viihdyttävä paketti siinä oli saatu aikaan, ja näytelmän kauneus ja outous tulivat esille. 

Minua kuitenkin harmitti se, että ohjauksessa oli niin paljon tyypillisen suomalaisen kesäteatterin kohkaamista ja ylinäyttelemistä. Tämä häiritsi etenkin neljän nuoren (Hermia, Lysander, Helena ja Demetrius) kohtauksissa. Heistä ainoastaan Demetriusta näyttelevä TeaKin Henri Tuominen oli roolissaan luonteva, yksityiskohtainen ja eloisa, ja ilmaisi itseään sangen luonnollisesti – yli meni (sopivalla tavalla) vain niissä kohdissa joissa meininki on ihan käsikirjoituksen puolestakin hullua ja kaiken kuuluikin olla liioiteltua ja päätöntä. 

Muut nuoret harrastivat jatkuvasti huutamista, massiivista elehtimistä ja täysin ylinäyteltyjä repliikkejä, joista oli aitous kaukana. Helenaa näytellyt Pyry Äikää onneksi murtautui säännöllisesti tästä ulos ja onnistui olemaan ajoittain oikein herttainen ja aito, vaikka välillä se peittyikin kohkaamiseen. Hermiaa näyttelevä Anna-Riikka Rajanen taas oli alusta loppuun vain täysin rasittava ja epäaito, eikä Noora Dadu Lysanderina vakuuttanut minua paljon enempää. Tämä on sääli, sillä ainakin Rajasesta olen pitänyt aiemmissa rooleissa, ja oletan että muutkin ihan osaavat näytellä, tässä sille vain jotenkin ei annettu tilaa. En oikein ymmärrä sitä, miksei komediassa näyttelemisen kuuluisi olla luontevaa, miksi älyttömän kohkaamisen uskotaan olevan niin hauskaa. 

Olisi toiminut paremmin, jos nuoret olisivat teoksen alkuvaiheessa olleet suht luontevia, ja liioitteluun olisi menty vasta niissä kohtauksissa joissa tapahtumatkin ovat täysin älyttömät. Siinä vaiheessa, kun nuorten lemmensotkut ovat sekopäisimmillään, ohjaus toimi hyvin: tempo oli mainio eikä ylinäytteleminen ehtinyt haitata, koska hahmoillakin meni siinä vaiheessa niin yli. Mutta se olisi toiminut paremmin, jos aikaisemmin olisi ollut luontevamman näyttelemisen kontrasti. Silloin olisi ollut jotain eroa siihen, kun asiat menevät sekaisin. 

Lisäksi mainittu sukupuolineutraali roolitus olisi ollut mielenkiintoisempaa, jos jossain vaiheessa olisi keskitytty hahmojen tunteisiin ja kehityksiin, niin olisin ehtinyt tuntea mitä vaikutusta roolin esittäjällä oli. Nyt minusta tuntui, että esim. Lysanderin kohdalla oli tyydytty siihen, että Noora Dadu esittää miestä. Itse en ainakaan havainnut hahmolla juuri enempää persoonallisuutta kuin että hän oli sellainen retee jätkä, jollaista minua ei muutenkaan huvita katsoa kahta sekuntia enempää. Pyry Äikään Helenalla oli enemmän luonnetta, mutta olisin pitänyt siitä, että hahmon meikit olisivat olleet vähemmän räikeät. Helena olisi tuntunut aidommin tytöltä eikä naiseksi maalatulta mieheltä, ja hahmo toimisi paremmin, jos hänen ulkoasunsa olisi suht luonteva. Helena on kuitenkin minusta ennen kaikkea teeskentelemätön luonnonlapsi, joka ei paljon ajattele miten hänen pitäisi toimia, hän vain on sitä mitä on. En ole vielä nähnyt kenenkään esittävän häntä niin, mutta sitä odotellessa...

Henri Tuominen oli koko ajan suosikkini neljästä nuoresta. Kuten sanottua, hänen näyttelemisensä miellytti minua kovasti, ja nautin tästä Demetrius-tulkinnasta. Hän oli alkuun menestyksestään varma pinnallisen puoleinen pyrkyri, joka yrittää selvästi kieltää joitain puolia itsestään. Metsän sekoilujen ja keijutaikojen kautta hän tuntuu löytävän aidomman minänsä ja muuttuu pidettävämmäksi. Demetrius on ehkä suosikkihahmoni koko näytelmässä muutenkin, koska hän ainoana jollain tapaa monimutkainen, ja hänessä on kehittymisen mahdollisuuksia. 

Olen tainnut nähdä Robin Svarströmin kaikessa Ryhmäteatterin tekemässä, mitä olen tähän mennessä nähnyt, ja hän oli taas mainio. Näytteleminen oli niin Theseuksena kuin erityisesti keijukuningas Oberonina herkullista ja terävää. Minna Suuronen oli erinomainen ylväänä keijukuningattarena Titaniana. Ajattelin alun perin, että hänen olemuksensa voisi olla turhan arkinen keijukuningattareksi, vaikka hän onkin mainio näyttelijä, mutta ei huolta. Vaikuttavasti hän säteili kuningattarena ja tuntui olevan koko ajan olevan vähän toisesta maailmasta. Hippolytana en hänen tulkinnastaan niin saanut irti, ja minusta tuntui ettei ohjaajakaan ehkä tiennyt mitä tekisi hahmon kanssa. 

Sari Mällisen Puck jäi minulle vähän etäiseksi. Pidin siitä, että Puck oli tehty ulkoisesti kunnon maahiseksi eikä liian herttaiseksi metsänkeijuksi tms. Tykkäsin myös että hän oli vähän outo, mutta ehkä hän oli vähän liian outo enkä saanut oikein otetta siitä mitä hän oli tekemässä, Kaikenlaisia omituisia äänenkäyttöjä oli vähän liikaa ja tuntui minusta rasittavalta. Monet ovat kyllä tykänneet, makuasia kai. Mutta Puckin riemu siitä, kun sai aikaan oikein kunnon sekasotkun, oli nautittavaa katsottavaa!

Tragedianäyttelijöiksi ryhtyvät työläiset ovat näytelmän herkullisin osa, jos heidät tehdään hyvin, ja nyt kyllä tehtiin. Jarkko Pajunen (Nikolai Perä), Juha Pulli (Pietari Pölkky), Marko Tiusanen (Niilo Nälkä) ja Aarni Kivinen (Tuomas Kuono) tarjosivat mainion shown. Pajusen Perä oli juuri sellainen itseään koko ajan esille tunkeva, kaiken parhaiten tietävä mutta pohjimmiltaan sympaattinen harrastajanäyttelijä, joka varmasti aiheuttaa ahdistusta useimpien seurueiden johtajille, ja kaikki muutkin olivat mainioita. Niin harjoitukset kuin lopussa esitettävä näytelmä saivat nauramaan, ja kuitenkin käsityöläiset yrittämisessään ja innokkuudessaan ovat mainion sympaattisia. En tosin tiedä, miksi Muurin piti näytelmän aikana kaljoitella, kun mies näyttelemässä muuria on jo sinänsä niin älyttömän hauskaa, ettei siihen tarvita paljon ekstrajujuja. Ehkä suomalaista kesäteatteria vain ei voi tehdä ilman kaljoittelua. Käsityöläisiä oli yksi vähemmän kuin tavallisesti, mutta en tiedä, miksi juuri Huilu, joka normaalisti esittää Thisbeä, oli jätetty pois ja hänen tilallaan Thisbenä oli Nälkä. Huilun vain kuuluu olla Thisbe!

Sama äijäjoukko (miinus Perä) esitti myös Titanian keijuja. Vaikka tässä saatiinkin kesäteatterin mies mekossa -kliseetä ja pakolliset röhönaurut aina kun raavaat miehet tepsuttelivat paikalle sifonkimekoissaan, niin ratkaisu toimi minusta mainiosti. Keijujen pitää olla vähän outoja ja jostain muusta maailmasta, heidän pitää olla vähän rouheita ja rock eikä liian pikkusieviä, ja kunnon äijäkeijut näteissä mekoissa toimivat mainiosti. Näiden keijujen maailmassa nyt on vain tavallista pukeutua näin. Sitä paitsi he lauloivat hienosti ja heille sävelletyt kappaleet olivat tunnelmallisia.

Ulkoiset puitteet olivat hienot, kuten aina tuossa teatterissa on ollut. Lavasteet olivat yksinkertaiset ja maailmaa hyvin luovat, tykkäsin siitä miten sama lavaste muutettiin yksinkertaisella liikkeellä Ateenasta metsäksi. Keijujen vaatteet olivat hienot, ihmisten vaatteet eivät niinkään kiinnostaneet (aina huvittavaa miten "ateenalainen puku" kulloinkin on tulkittu - ilmeisesti riittää lähinnä että on jonkinlaiset vaatteet, mieluiten modernit). Aasi olisi voinut olla minun puolestani vähän vähemmän anatomisesti korrekti, mutta muuten mainiosti toteutettu. Ja oi niitä teatteriesityksen rooliasuja ja lavasteita! 

Kelpo tulkinta kokonaisuudessaan, ei mitään maata mullistavaa, ja paremminkin olisi voinut tehdä, mutta aivan hyvä tapa käyttää kesäiltapäivä. Hedelmä-arvosteluasteikolla tämä taitaa mennä omenan suuntaan.