Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisa Peilimaailmassa ovat
minulle aivan erityisiä kirjoja, joita olen lapsena lukenut ties kuinka moneen
kertaan, ja aikuisenakin palaan niiden viehkon järjettömään satumaailmaan.
Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt baletin ja tanssin katsomisen ihanuuden,
ja niinpä olin hurmioissani, kun kuulin, että Kansallisbalettiin tulee Liisa
Ihmemaassa -baletti. Vaikka alkuteoksen kielileikkejä ja muita kirjallisia
hienouksia ei tietenkään lavalla voi toistaa, sitä vastoin värikäs satumaailma,
jossa esiin vyörytetään jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kummallisimpia
olentoja, kuulostaa houkuttelevalta isolle balettitalolle. Taitaville tanssijoille
riittää herkullisia rooleja, ja visuaalisuudessa päästään panemaan parastaan.
Koreografian on tehnyt tunnettu suomalaiskoreografi Jorma
Elo. Koreografia on pitkälti klassista balettia, hyvin kaunista sellaista,
mutta eri hahmojen liikekielessä olen minäkin tanssinoviisina tunnistavinani
eri vivahteita, ja pidän siitä, miten jokainen hahmo liikkuu luonteelleen
sopivalla tavalla. Esimerkiksi Liisan tanssissa näkyy hahmon vilkkaus,
päättäväisyys ja ihmetys, Valkoisen Kanin tanssi on kujeilevaa ja
arvoituksellista, Tittelitom ja Tittelityy taas liikkuvat kulmikkaan
omituisesti.
Visuaalisuuteen on panostettu todella paljon, ja lopputulos
on lumoavan kaunis ja sopii mielestäni tunnelmaltaan Ihmemaahan. Lavastus ja puvut ovat Robert Perdziolan käsialaa, valaistus ja projisoinnit Mikki Kuntun, ja Animaatiot Petri Sarkkilan. Tästä voisi
kyllä myydä vaikka kuinka paljon oheistuotteita, kaikkea katsoo niin ilokseen. Pidän
siitä, että lavastuksessa on käytetty paljon piirustusta ja maalausta, ja
julkaistut pukusuunnitelmatkin ovat taidetta jo itsenään. Puvuista minua
ihastuttivat mm. yönkorentojen ihastuttavat puvut, kala- ja sammakkolakeijan
livreet (ja päät!), kukkien hehkeä väriloisto ja Herttakuningattaren ja
-kuninkaan pöyhkeän upeat, puna-kulta-musta-valkean kirjavat asut. Muutenkin
eri hahmot persoonallisuuksineen näkyvät herkullisesti puvustuksessa.
Yönkorento (Lucie Rákosníkova, keskellä) ystävineen. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola) |
Teoksen musiikki, joka on koottu monien klassisten
säveltäjien kuten Haydnin, Händelin ja Beethovenin musiikista, on sen sijaan vähän
ongelmallinen. Vaikka musiikki on kaunista (ja orkesteri soittaa sitä
kertakaikkisen upeasti), monet kappaleet ovat liiaksi toistensa kaltaisia
eivätkä kerro mitään erityistä kohtauksesta. Olisin varsinkin ensimmäiseen
näytökseen kaivannut paljon enemmän kontrasteja kappaleiden tempon ja tunnelman
välille, kun nyt kaikki kuulostivat jokseenkin samalta, siltä kuin entisajan
herrasväki tanssisi niiden tahtiin menuetteja. Toisessa näytöksessä sen sijaan
oli ilahduttavasti myös vilkkaampia tai tunnelmaltaan vaihtelevia kappaleita,
jotka toivat teokseen eloa ja sopivat kohtauksiin ja hahmoihin paremmin.
Kuten usein nykyaikaisissa Liisa Ihmemaassa-sovituksissa,
tässäkin oli annettu Liisalle taustatarina. En osaa sanoa, miksi näissä
taustatarinoissa niin usein Liisa on lapsen sijaan teini-ikäinen ja hänen
isänsä on kuollut tai kadoksissa, ja se motivoi tapahtumia. Osittain
taustatarinan tarve vesittää alkuperäisteoksen viehättävää absurdismia ja
anarkistista hauskuutta. Mutta toisaalta silläkin on koskettavuutensa, että
nuori neito kasvaa juuri mielikuvituksen ja satumaailman voimalla.
Baletin Liisalla on vaikeuksia päästä yli isänsä kuoleman
tuskasta, eikä asiaa auta tiukka äiti, joka vaatii tyttöä kihlautumaan, kun
sulhasehdokas ei tyttöä kiinnosta ja vielä hän mieluummin leikkisi lasten
seurassa. Kun Valkoinen Kani ilmaantuu ja kutsuu Ihmemaahan, Liisa löytää outojen
ihmeolentojen joukosta monipuolisemman, kauniimman ja mielikuvituksekkaamman
maailman kuin jäykistä hienostojuhlista, ja toisenlaisia malleja aikuiseksi kasvamiseen.
Punaisen Lohikäärmeen voittaminen yhdessä Valkoisen Ritarin kanssa tuo
lohdutuksen ja uskalluksen palata valvemaailmaan.
Valkoinen Kani (Xiaou He) johdattaa Ihmemaahan. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola) |
Näin esityksen 13.10., jolloin Liisa roolin tanssi upea
tähtitanssija Eun-Ji Ha, ja muissa keskeisissä rooleissa nähtiin mm. Michal Krčmář
(Valkoinen Ritari), Xiaou He (Valkoinen Kani) ja Frans Valkama (Liisan veli).
Ensimmäisen näytöksen ajan tunnelmani olivat vielä kahtalainen. Värikäs ja
satumainen visuaalisuus upeine pukuineen ja lavasteineen viehätti, mutta itse
teos tuntui vielä hajanaiselta. Ensimmäistä näytöstä hidastaa ylipitkäksi
venyvä alkuosuus, jossa esitellään taustatarinaa ja tanssitaan vastahakoisen
Liisan kihlajaisia. Ihmemaahan päätyminenkään ei ole yhtä valloittavasti
kuvattu kuin kirjan kaninkoloon putoaminen.
Kunnolla teos pääsi vauhtiin vasta kun Liisan
itkemään kyynellammikkoon tulvahti liuta omituisia elukoita: Hiiri (Mira
Ollila), Aarnikotka (Jouka Valkama), Ankka (Sofia Gustafsson), Panu-apina (Win
Vandermaesen) ja Ville-sisilisko (Atte Kilpinen. Nämä uiskentelevat lammikossa
ja kuivatetaan riemukkaan omituisessa vaalikilpajuoksussa, ja teos saa
ensimmäistä kertaa kunnon kosketuksen alkuperäisteoksen absurdiuteen ja
mielikuvitusleikkiin. Myös sammakko- ja kalalakeijat (Emrecan Tanis ja Hasan
Topcuoglu) sekä herttuattaren (Anna Sariola) taloon sijoittuva kohtaus pippureineen
ja hieman painajaismaisine kokkeineen ovat hurmaavia.
Ensimmäisen näytöksen päättävä yönkorentokohtaus on kaunista
katsottavaa, ja Lucie Rákosníková Yönkorentona liikkuu viehkeästi ja tuo
Liisalle toisenlaista, itsevarmaa aikuisen naisen kuvaa. Alkuperäisteoksen Kaalimadosta
on jo kuoriutunut perhonen, ja outojen identiteettikeskustelujen sijaan
Liisalle esitetään uusi mahdollinen tapa olla. Ratkaisu toimii mielestäni hyvin
baletissa. Olisin kuitenkin kaivannut kohtaukseen vielä jotain, ehkä
mahtipontisempaa musiikkia tai lennokkaampaa koreografiaa.
Mutta jos ensimmäisen näytöksen jälkeen olin vielä epävarma
siitä, kuinka paljon teoksesta pidän, toinen näytös valloitti! Hurmaava Michal Krčmář
pääsi heti tanssimaan hienon soolon, ja Valkoisen Ritarin jäätyä taakse
päästiin Hatuntekijän teekutsuille. Niistä pidin suunnattomasti. Tässä tekeekin
mieli huomauttaa Hesarin toimittajalle, että hänen kaipailemansa
syntymättömyyspäivä <i>ei</i> alkuperäisteoksessa kuulu teekutsuihin lainkaan, vaan se tulee
Peilimaailmassa Tyyris Tyllerön puheissa. Disney-elokuva sen vasta on
yhdistänyt teekutsuihin. Ainakin minulle kirjassa tämän kohtauksen ideoista
hauskimpia on ikuisesti jatkuvat teekutsut kun aika on pysähtynyt kello viiteen
ja koko seurueen omituisuus ja absurdius, ja nämä välittyvät kohtauksessa
hyvin. Musiikkikin kuulostaa aivan ikuisesti jatkuvilta teekutsuilta, oiva
valinta! Paikkoja ja teekuppejakin vaihdetaan, kelloa kastetaan teehen ja
Murmelia ruokitaan sokerilla. Samuli Poutanen on mainio hatuntekijän roolissa,
ja hänen koreografiansa Liisan kanssa ovat erityisen hauskaa katsottavaa. Tässä
kohtauksessa alkuperäisteoksen absurdius ja nonsense välittyvät railakkaasti,
ja sama meininki jatkuu lähes koko loppuajan.
Liisa (Eun-Ji Ha) Hatuntekijän (kuvassa Antti Keinänen) teekutsuilla. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola.) |
Värikkäät, suloisesti tanssivat kukat ihastuttivat, samoin
kolme puutarhuria (Ruan Crighton, Florian Modan ja Eemu Äikiö), joiden tanssi
oli miellyttävän vilkasta ja energistä. Ensimmäisessä näytöksessä nähty Liisan
eloisa veli (Frans Valkama) tekee paluun Herttajätkänä, jota syytetään
kuningattaren kakkujen varastamisesta. Valkama tanssii ihastuttavasti ja hänen
roolinsa olisin suonut vielä isommaksi. Kuningattaren krokettikutsuilla meno
yltyy kutakuinkin yhtä hulvattomaksi kuin kirjassa. Olin myyty heti, kun
balettikoululaisten esittämät vapisevat siilit ryömivät lavalle
krokettipalloiksi. Hanako Matsune esittää mainiosti itsevaltaista Herttakuningatarta,
joka käskee päät poikki kaikilta jotka ärsyttävät, ja jonka krokettipelin
kulkua kuningas (Jani Talo) hienovaraisesti ohjailee, jottei armas puoliso vain
pääsisi pahastumaan. Oikeudenkäynti varastetuista kakuista oli niin ikään
hulvaton, etenkin kun jo ensimmäisessä näytöksessä hurmanneet eläimet tulivat
valamiehistöksi. Loppupuolen pelikorttisotilaskohtaus on hiukan liian pitkä,
mutta koreografia on hypnoottisen hienoa katsottavaa.
Herttakuningatar (Hanako Matsune), Herttakuningas (Jani Talo) sekä kaksi kolmesta puutarhurista ja Liisa (Eemu Äikiö, Salla Eerola, Florian Modan). (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola.) |
Lopussa Liisan ja Valkoisen Ritarin yhteinen taistelu
lohikäärmettä vastaan saa koskettavia sävyjä, kun lohikäärme symboloi myös
Liisan käsittelemätöntä surua. Valkoisen Ritarin loppuduetto Liisan
kanssa on viehättävää, jopa liikuttavaa katsottavaa. Oma sisäinen feministini
ei liikaa pahastunut siitä, että Ritaria tarvittiin nostamaan Liisa portaille,
koska siinä vaiheessa olin siirtynyt tulkitsemaan tarinaa aika psykologisesti:
naisen roolin kapeaksi määrittelevässä maailmassa kasvanut Liisa tarvitsee oman
sisäisen Valkoisen Ritarinsa löytämistä, jotta voi elää kokonaisemmin ja
päättää itse asioistaan. Toki hahmojen suhteessa voi nähdä romanttisiakin vivahteita,
ja ehkä Liisa kokee myös, että vaikka äidin tarjoama sulhasehdokas ei
kiinnosta, niin kyllä aikuisuudessa on lupaavat puolensa jos tällaisia prinssejä
löytyy.
Liisan roolin tanssinut Eun-Ji Ha on hurmaava ballerina,
jota katson aina iloiten, ja hän oli myös loistava Liisan roolissa. Liisa on
mainio sankaritar, sillä hänessä riittää sisua, itsepäisyyttä, vilkkautta ja
uteliaisuutta, ja Eun-Ji Ha toi tämän kaiken hyvin esiin samalla, kun hänen
tanssinsa kauneus luo satumaailman lumoa. Liisa on huikean iso rooli
tanssijattarelle, sillä hän on lavalla lähes koko ajan, tanssii lähes koko
ajan, todella monien hahmojen kanssa.
Xiaou He oli minulle oudompi tuttavuus, mutta valloitti
Valkoisena Kanina, joka vilahtelee pitkin teosta kuljettaen ja johtaen sitä
eteenpäin. Hen tanssi oli energistä ja vangitsevaa. Kanin rooli on hyvin
persoonallinen, ja hän tanssi enimmäkseen yksin. Michal Krčmář Valkoisena
Ritarina oli kaikin puoli tosi kaunis ja tanssi upeasti. Krčmář tuntuu
loistavan aivan omaa valoaan, etenkin tällaisessa ritariroolissa, jota esitti miellyttävän pontevasti ja innokkaasti. Muutkin
roolit oli erinomaisesti miehitetty, monista kirjoitinkin jo aiemmin jokusen
sanan.
Valkoinen Ritari (Michal Krčmář) ja pelikorttisotilaita. (Kuva: Kansallisbaletti /Mirka Kleemola) |
Parempi tämä baletti vielä olisi voinut olla, jos alkupuolta
olisi tiivistetty ja koreografiaan olisi heitetty lisää railakkuutta, ja
musiikkivalinnat vastaisivat paremmin kohtausten sisältöä. Ilahduttava, kaunis
paketti se ilti on, ja viehättävä lisä Liisa-sovitusten maailmaan. Nautin
erityisesti visuaalisesta kauneudesta, monien kohtausten kunnon
nonsense-määrästä ja upeasta tanssista niin pää- kuin sivurooleissakin.
Annan
tälle esitykselle hedelmäasteikolla arvosanaksi ananaskirsikan.
Kuulostaapa ihanalta! On taas ilo lukea tanssiarvosteluasi – en taidelajista paljoa ymmärrä enkä ole oikein ikinä osannut siitä innostua, mutta näin eläväisen tekstin luettuaan tekisi mieli kokeilla baletissakäyntiä vielä uudestaan.
VastaaPoista