Shrek, Helsingin Kaupunginteatteri 16.9.2016

Näin esityksen teatterin tarjoamalla bloggaajalipulla.

Tunnustetaan, en ollut mitenkään hirmu innoissani kuullessani alkuvuodesta, että  HKT:n seuraava musikaali on Shrek. Pidin kyllä elokuvasta aikanaan, mutta silti hurmaannuttuani Vampyyrien tanssista tuntui, että koko perheen musikaali vihreästä jätistä tovereineen ei ole ihan sitä, missä haluan löytämäni näyttelijät seuraavaksi nähdä. Mutta samoin kyseisten näyttelijöiden vuoksi oli selvää, että se pitää nähdä, sen verran mainiota porukkaa oli saatu taas mukaan niin päärooleihin kuin ensembleenkin. Vaikka pitikin kestää, että yksi maailman parhaista Alfredeista ei enää olisikaan herttainen professorin apulainen kiharoineen ja pesusienineen, vaan myrtsi vihreä jätti. Mutta kuuluuhan se lauluääni toisaalta vaikka sarvet olisikin päässä. 

Jo HKT:n syyskauden avajaisissa elokuun puolivälissä havaitsin, että kyllä tästä varmastikin on nautittava paketti tulossa. Sen verran hurmaavasti näyttelijät kohtauksiaan esittivät, sen verran hienolta kaikki kuulosti, ja innostus ja hyvä mieli jäi päälle. 16.9. onnistuin sitten saamaan itseni Peacockiin itse musikaalia katsomaan. Olin pyrkinyt optimoimaan esityksen sillä tavalla, että Petrus Kähkönen olisi Shrekin roolissa (ei valitettavasti enää Alfredin, kuten tässä meinasin ensin automaatiolla kirjoittaa), ja minut Magdana hurmannut Laura Alajääski taas olisi Fionana - sen verran tyrmäävästi Alajääski syyskauden avajaisissa veti näytteensä roolista. No, sen verran poikkeusta suunnitelmiin tuli, että Fionan roolissa olikin varanäyttelijä Raili Raitala. Mutta se ei haitannut menoa vaan meillä oli joka tapauksessa ihan huippu Fiona! Siitä lisää myöhemmin.

Shrek on siis kaikennäköisiä satuja parodioiva tarina, joka on alun perin ilmestynyt elokuvana (useine jatko-osineen) ja josta David Lindsay-Abaire (käsikirjoitus, sanat) ja Jeanine Tesori (sävellys) ovat tehneet musikaalin. Tässä sadussa prinsessan pelastukseen ei lähdekään prinssi tai ritari vaan suolla asustava yrmeä vihreä jätti Shrek (Petrus Kähkönen), jonka kaikki ovat torjuneet tämän ulkomuodon vuoksi ja joka sen vuoksi päättää itsekin torjua koko maailman. Suollaan yksin viihtyvää Shrekiä ärsyttää, kun kaikenlaiset satuolennot Pinokkiosta Kolmeen porsaaseen ovat tulleet hänen rauhaansa häiritsemään. Nämä satuolennot ovat lordi Farquaadin (Antti Timonen) karkottamia, hän kun hyväksyy vain tiukasti samaan kaavaan sopeutuvat kansalaiset, ei näitä kaiken maailman friikkejä. Farquaad ehkä yrittää tiukoilla mielipiteillään peittää sen, ettei itsekään ole ihan kaikin puolin normaali... Hänen pienikasvuisuudestaan saadaan musikaalissa aika paljon huumoria irti siihen nähden, että tarinan pitäisi kertoa erilaisuuden hyväksymisestä, mutta pointtina onkin, että Farquaad ei hyväksy omaa erilaisuuttaan ja on siksi naurettava vainotessaan muiden outouksia.

Farquaad (Antti Timonen) isottelee hyväksymiensä dulocilaisten keskellä. (Kuva: HKT / Tapio Vanhatalo.)

No, Farquaad ilmoittaa Shrekille, että tämä saa suonsa takaisin vain, jos hakee hänelle prinsessa Fionan lohikäärmeen vartiomasta tornista. Farquaadin kun taas pitäisi naida prinsessa tullakseen itse kuninkaalliseksi, mutta eihän hän nyt itse viitsi ja uskalla lähteä mitään lohikäärmeitä uhmaamaan. No, Shrek lähtee matkalle seuranaan lörpöttelevä Aasi (Matti Leino), joka on päättänyt ryhtyä hänen ystäväkseen. Tornissaan Fiona unelmoi päivästä toiseen pelastajastaan, sillä hän on kasvanut ajattelemaan, että hänen pitää olla tornissa vankina kunnes prinssi pelastaa hänet. Eipä sitten Shrek paikalle ehtiessään ihan vastaa noita unelmia, vaikka Fiona kovasti yrittää ritarirunollisia lausahduksia pelastajalleen viljellä ja pitsinenäliinoja lahjoitella. Mutta onneksi Fiona on riittävän käytännöllinen lähteäkseen hänen mukaansa sen sijaan että jäisi vielä odottamaan komeampaa pelastajaa. 

Fionalla ja Shrekillä on enemmän yhteistä kuin he arvaavatkaan, ja matkan varrella ja matkan päässä yksi jos toinenkin satuklisee tulee käännetyksi ja väännetyksi ihan toiseen asentoon. Lopputuloksena on sympaattinen ja hupaisa tarina siitä, miten erilaiset ihmiset ja olennot ovat arvokkaita sellaisina kuin ovat, vaikkeivät sopisikaan kaiken maailman kauneuskäsityksiin ja muihin normaaliuden parametreihin, ja miten joskus on uskallettava kohdata myös oma erilaisuus ja omituisuus, ja se että saattaa itse olla aivan erilainen kuin luuli.

Fiona (Laura Alajääski) ja Shrek (Petrus Kähkönen) suhtautuvat epäluuloisesti toisiinsa, Aasi (Matti Leino) seuraa tilannetta.

Musikaali ei järin hienovaraisesti viestiään annostele, ja "koko perheen musikaali" tarkoittaa tässäkin tapauksessa sitä, että aikuiselle katsojalle ei kovin paljon arvattavaa ja tulkittavaa jätetä. Sen verran lämpimästi ja sympaattisesti tätä kaikkea kuitenkin tarjotaan, että ilahduttaa, ja eiköhän siitä jää käteen jonkin verran erilaisuuden arvostamista ja itsensä hyväksymistä. Teoksen huumori on enimmäkseen turhan lapsellista minun makuuni, mutta ehkä se ilahduttaa lapsiyleisöä. Olen elokuvan nähnyt aikanaan elokuvateatterissa, mutta kovin paljon en siitä muista. Pieni Wikipedia-reissu kertoi, että pääosin musikaali seuraa elokuvan juonta hyvin uskollisesti, mutta muutamia mutkia on oiottu suoremmiksi, ja joitain lisäyksiä on tehty. Farquaadin tausta oli minusta oikein mainio lisäys.

Jeanine Tesorin musiikki ei ole erityisen hohdokasta, sellaista perushyvää perusmusikaalimusiikkia, joka on katsottaessa nautittavaa mutta ei paljon jää mieleen. Paras musiikillinen meno oli vasta loppukumarruksissa, jossa päästiin jammailemaan I'm A Believer -laulun tahtiin, mutta musikaalin oma musiikki oli kai sävelletty ajatuksella "tältä musikaalimusiikki aina kuulostaa". Hurmaavin musikaalin omista kappaleista oli Fionan trio itsensä kanssa, "Tää päivä se on". Siinä lapsi-Fiona (Laura Laitinen), teini-Fiona (Elina Kanerva) ja aikuinen Fiona lauloivat vuorollaan ja yhdessä prinssiin odottamisen toiveikkuudesta ja turhauttavuudesta (ja siinä sivussa muutamasta satujen omituisuudesta), ja antavat sen vaikutelman että prinsessasta olisi todellisuudessa paljon muuhunkin kuin odottamiseen, jos hän vain itse tajuaisi että se on mahdollista.

Myös "Mä muutun siis"-balladi ensimmäisen näytöksen lopusta ja Lippu Friikkimaan -ensemblekappale olivat tarttuvia. Kohtauksena nautin kovasti myös Fionan ensimmäisen näytöksen "Aamuvirkku"-laulusta tanssivine hiirineen kaikkineen, sekä seuraavasta kohtauksesta jossa Fiona ja Shrek nokittelevat siitä, kummalla on ollut vaikeampi lapsuus ja siksi enemmän syytä päteä nyt. Kari Arffmanin suomennos toimi mielestäni hyvin, vain joitain häiritseviä kohtia oli enkä muista niitä enää. Ja siinä sekä lavastuksessa oli jotain mainioita kotoutuksia, sieltä tuli niin Jormaa kuin Keravaakin.

Koska Raili Raitalan Fionaa ei ole kuvapankissa, tässä Anna-Maija Tuokko tornissaan. (Kuva: HKT / Tapio Vanhatalo.)

Vaikka musikaali on Shrekin mukaan nimetty, sen todellinen tähti on kyllä Fiona. Hänellä on kaikki lennokkaimmat kohtaukset, hänellä on eniten mahdollisuuksia toimia ja kehittyä, ja hänellä se vahvin kasvutarina on. Fionan kaltaisia sankarittaria saisi olla enemmänkin: hänessä on ruutia ja voimaa, ja hän kyseenalaistaa sen joka puolelta toitotettavan viestin, että naisessa tärkeintä on hänen kauneutensa ja se, että hän viehättää miehiä, etenkin niitä joilla on rahaa ja valtaa. Jo ihan sen takia suo, että kaikki pienet tytöt ja pojat näkevät tämän musikaalin. Olisin varmasti jo Fionan hahmon takia tykännyt tästä lapsena ihan huikeasti. Varanäyttelijänä Fionan roolissa debytoinut Raili Raitala oli aivan mainio. Niin laulu, tanssi kuin näytteleminen menivät upeasti. Ei olisi arvannut, että kyseessä on varanäyttelijä ensi-illassaan, aivan mainiosti hän otti keskeisen roolin haltuunsa. Hänen Fionansa on reipasotteinen ja pirtsakka hahmo, jonka seurassa viihtyy, ja karismaa ja läsnäoloa riittää.

Petrus Kähkönen samaten suoriutui hienosti Shrekin roolissa. Hahmo jää kuitenkin vähän taka-alalle, hänellä ei ole niin paljon kehitystä ja hienoja kohtauksia kuin Fionalla, ja Shrekin ja Aasin yhteisissä kohtauksissa taas Aasi hössöttää koko ajan niin paljon, että Shrekille jää väkisin se vakavamman ja tavallisemman tyypin rooli, niin vihreä ja sarvekas kuin onkin. Lisäksi rooliasu ja maski rajoittavat ilmaisumahdollisuuksia. Kähkönen teki kuitenkin Shrekistään hauskan, inhimillisen, sympaattisen (mutta sopivan murjottavan) tulkinnan ja sai ilmeikkyyttään jopa vahvan maskin läpi esille. Hänen lauluäänensä on aina todella hieno, ja sitä oli taas ilo kuunnella. Kähkösen ja Raitalan työskentelyä yhdessä oli hauska katsoa, etenkin kun heidän hahmojensa välillä oli kovin erilainen meininki kuin Vampyyrien tanssissa. Siinä missä Raitalan Sarah ja Kähkösen Alfred eivät ihan nähneet tarinaansa yksi yhteen, Shrek ja Fiona löysivät pian yhteiset ilmakitarariffit.

Aasi käy hahmona välillä vähän rasittavaksi, mutta Matti Leino oli kyllä mainio roolissa. Antti Timonen oli hupaisa Farquaadina ja otti roolista kaiken irti. Enkä tiedä miten kukaan pystyy tanssimaan niin lennokkaasti polvillaan! Emilia Nyman Lohikäärmeen roolissa oli vähän pettymys, lähinnä siksi että hän oli valinnut melko nasaalin laulutyylin josta en pitänyt, enkä saanut juuri mitään selvää sanoista. Ensi-illassa ollut ystäväni kertoi minulle väliajalla, mistä laulu kertoi. Tavallisesti hahmoa esittää Raili Raitala, ymmärtääkseni silloin ei ole mitään ongelmia kuulla hyvin, mitä lauletaan.

Ensemble heiluttaa Friikkimaan lippua. (Kuva: HKT / Tapio Vanhatalo)

Satuhahmoensemblestä mieleenpainuvimpana nousi Unto Nuoran esittävä mekkopukuinen susihukka. Ensemble on kokonaisuudessaan laulullisesti ja tanssillisesti oikein hieno, mutta jonkin verran minua satuhahmojen kanssa ärsytti se lapsiyleisölle suunnattu ylinäytteleminen ja mukahauskuus. En osaa sanoa, olisinko tykännyt siitä lapsenakaan. Varsinkin Pinokkion kimitys kävi hermoille, jotkut muut hahmot olivat ihan hauskoja.

Puvustuksesta tykkäsin, etenkin Fionan vihreästä mekosta ja satuhahmojen asuista, samoin lohikäärmeen viimeisestä lookista. Kovasti puvustus tuntuu olevan jonkin alkuperäisen formaatin mukaan suunniteltua. Puhuimme muuten seurani kanssa, että olisimme kaivanneet, että satuhahmoja olisi kotoutettu vähän enemmän. Vaikka osa onkin kaikille tuttuja satuhahmoja, osa tuntuu olevan enemmän amerikkalaisesta satukulttuurista eivätkä sano suomalaiselle kovin paljon. Oli siellä kuitenkin Katto-Kassinen! Ehkä tekijänoikeudet tulevat vastaan muumien ja sellaisten kanssa.

Lavastuksesta ei ole paljon jäänyt mieleen, ja lohikäärmeen toinen tuleminen oli harmittavan kökkö, muuten hahmo oli mainiosti toteutettu. Ja lohikäärmeen loppuasu on sangen tyrmäävä!

Käsiohjelmassa on muuten keskiaukeamalla hupaisa Shrek-pää, joka nousee ylös kun käsiohjelman avaa. Minulla oli hyvin hauskaa kun havaitsin sen, ja piti avata ja sulkea käsiohjelma monta kertaa. Kyllä, olen jo ylittänyt seitsemän vuoden iän.

Yllättävän tyhjä katsomo muuten oli, vaikka oli perjantai-ilta. Sanoisin, että jos tämänkään, tunnettuun elokuvaan perustuvan koko perheen musikaalin myynti ei hurjasti vedä, ei varmasti myöskään Vampyyrien tanssin odotettua huonompi myyntimenestys johtunut itse teoksesta. Enemmänkin siitä että Peacock ei paikkana houkuta ihmisiä tarpeeksi.

Joka tapauksessa hauskaa oli Shrekin parissa, ja nautin koko näyttelijäporukan osaamisesta. Samanlaista "vähintään kerta viikossa"-meininkiä minulta ei Shrekin kanssa kannata odottaa kuin Vampyyrien kanssa harrastin. Mutta kyllä ajattelin että tämän voisi toistekin nähdä. Erityisesti haluttaa kerätä lisää Fiona-kokemuksia (ainakin Alajääski, mikäli huono Alajääski-karmani ei sitä taas estä) ja katsastaa Raitala myös tavallisessa roolissaan Lohikäärmeenä.

Mikähän hedelmä tämä esitys olisi? Jokin vihreä varmaankin. Olkoon vaikka päärynä!