Liisa Kansallisbaletin Ihmemaassa

Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisa Peilimaailmassa ovat minulle aivan erityisiä kirjoja, joita olen lapsena lukenut ties kuinka moneen kertaan, ja aikuisenakin palaan niiden viehkon järjettömään satumaailmaan. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt baletin ja tanssin katsomisen ihanuuden, ja niinpä olin hurmioissani, kun kuulin, että Kansallisbalettiin tulee Liisa Ihmemaassa -baletti. Vaikka alkuteoksen kielileikkejä ja muita kirjallisia hienouksia ei tietenkään lavalla voi toistaa, sitä vastoin värikäs satumaailma, jossa esiin vyörytetään jatkuvalla syötöllä toinen toistaan kummallisimpia olentoja, kuulostaa houkuttelevalta isolle balettitalolle. Taitaville tanssijoille riittää herkullisia rooleja, ja visuaalisuudessa päästään panemaan parastaan.

Koreografian on tehnyt tunnettu suomalaiskoreografi Jorma Elo. Koreografia on pitkälti klassista balettia, hyvin kaunista sellaista, mutta eri hahmojen liikekielessä olen minäkin tanssinoviisina tunnistavinani eri vivahteita, ja pidän siitä, miten jokainen hahmo liikkuu luonteelleen sopivalla tavalla. Esimerkiksi Liisan tanssissa näkyy hahmon vilkkaus, päättäväisyys ja ihmetys, Valkoisen Kanin tanssi on kujeilevaa ja arvoituksellista, Tittelitom ja Tittelityy taas liikkuvat kulmikkaan omituisesti.

Visuaalisuuteen on panostettu todella paljon, ja lopputulos on lumoavan kaunis ja sopii mielestäni tunnelmaltaan Ihmemaahan. Lavastus ja puvut ovat Robert Perdziolan käsialaa, valaistus ja projisoinnit Mikki Kuntun, ja Animaatiot Petri Sarkkilan. Tästä voisi kyllä myydä vaikka kuinka paljon oheistuotteita, kaikkea katsoo niin ilokseen. Pidän siitä, että lavastuksessa on käytetty paljon piirustusta ja maalausta, ja julkaistut pukusuunnitelmatkin ovat taidetta jo itsenään. Puvuista minua ihastuttivat mm. yönkorentojen ihastuttavat puvut, kala- ja sammakkolakeijan livreet (ja päät!), kukkien hehkeä väriloisto ja Herttakuningattaren ja -kuninkaan pöyhkeän upeat, puna-kulta-musta-valkean kirjavat asut. Muutenkin eri hahmot persoonallisuuksineen näkyvät herkullisesti puvustuksessa. 

Yönkorento (Lucie Rákosníkova, keskellä) ystävineen. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola)

Teoksen musiikki, joka on koottu monien klassisten säveltäjien kuten Haydnin, Händelin ja Beethovenin musiikista, on sen sijaan vähän ongelmallinen. Vaikka musiikki on kaunista (ja orkesteri soittaa sitä kertakaikkisen upeasti), monet kappaleet ovat liiaksi toistensa kaltaisia eivätkä kerro mitään erityistä kohtauksesta. Olisin varsinkin ensimmäiseen näytökseen kaivannut paljon enemmän kontrasteja kappaleiden tempon ja tunnelman välille, kun nyt kaikki kuulostivat jokseenkin samalta, siltä kuin entisajan herrasväki tanssisi niiden tahtiin menuetteja. Toisessa näytöksessä sen sijaan oli ilahduttavasti myös vilkkaampia tai tunnelmaltaan vaihtelevia kappaleita, jotka toivat teokseen eloa ja sopivat kohtauksiin ja hahmoihin paremmin.

Kuten usein nykyaikaisissa Liisa Ihmemaassa-sovituksissa, tässäkin oli annettu Liisalle taustatarina. En osaa sanoa, miksi näissä taustatarinoissa niin usein Liisa on lapsen sijaan teini-ikäinen ja hänen isänsä on kuollut tai kadoksissa, ja se motivoi tapahtumia. Osittain taustatarinan tarve vesittää alkuperäisteoksen viehättävää absurdismia ja anarkistista hauskuutta. Mutta toisaalta silläkin on koskettavuutensa, että nuori neito kasvaa juuri mielikuvituksen ja satumaailman voimalla.

Baletin Liisalla on vaikeuksia päästä yli isänsä kuoleman tuskasta, eikä asiaa auta tiukka äiti, joka vaatii tyttöä kihlautumaan, kun sulhasehdokas ei tyttöä kiinnosta ja vielä hän mieluummin leikkisi lasten seurassa. Kun Valkoinen Kani ilmaantuu ja kutsuu Ihmemaahan, Liisa löytää outojen ihmeolentojen joukosta monipuolisemman, kauniimman ja mielikuvituksekkaamman maailman kuin jäykistä hienostojuhlista, ja toisenlaisia malleja aikuiseksi kasvamiseen. Punaisen Lohikäärmeen voittaminen yhdessä Valkoisen Ritarin kanssa tuo lohdutuksen ja uskalluksen palata valvemaailmaan. 

Valkoinen Kani (Xiaou He) johdattaa Ihmemaahan. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola)

Näin esityksen 13.10., jolloin Liisa roolin tanssi upea tähtitanssija Eun-Ji Ha, ja muissa keskeisissä rooleissa nähtiin mm. Michal Krčmář (Valkoinen Ritari), Xiaou He (Valkoinen Kani) ja Frans Valkama (Liisan veli). Ensimmäisen näytöksen ajan tunnelmani olivat vielä kahtalainen. Värikäs ja satumainen visuaalisuus upeine pukuineen ja lavasteineen viehätti, mutta itse teos tuntui vielä hajanaiselta. Ensimmäistä näytöstä hidastaa ylipitkäksi venyvä alkuosuus, jossa esitellään taustatarinaa ja tanssitaan vastahakoisen Liisan kihlajaisia. Ihmemaahan päätyminenkään ei ole yhtä valloittavasti kuvattu kuin kirjan kaninkoloon putoaminen.

Kunnolla teos pääsi vauhtiin vasta kun Liisan itkemään kyynellammikkoon tulvahti liuta omituisia elukoita: Hiiri (Mira Ollila), Aarnikotka (Jouka Valkama), Ankka (Sofia Gustafsson), Panu-apina (Win Vandermaesen) ja Ville-sisilisko (Atte Kilpinen. Nämä uiskentelevat lammikossa ja kuivatetaan riemukkaan omituisessa vaalikilpajuoksussa, ja teos saa ensimmäistä kertaa kunnon kosketuksen alkuperäisteoksen absurdiuteen ja mielikuvitusleikkiin. Myös sammakko- ja kalalakeijat (Emrecan Tanis ja Hasan Topcuoglu) sekä herttuattaren (Anna Sariola) taloon sijoittuva kohtaus pippureineen ja hieman painajaismaisine kokkeineen ovat hurmaavia.  

Ensimmäisen näytöksen päättävä yönkorentokohtaus on kaunista katsottavaa, ja Lucie Rákosníková Yönkorentona liikkuu viehkeästi ja tuo Liisalle toisenlaista, itsevarmaa aikuisen naisen kuvaa. Alkuperäisteoksen Kaalimadosta on jo kuoriutunut perhonen, ja outojen identiteettikeskustelujen sijaan Liisalle esitetään uusi mahdollinen tapa olla. Ratkaisu toimii mielestäni hyvin baletissa. Olisin kuitenkin kaivannut kohtaukseen vielä jotain, ehkä mahtipontisempaa musiikkia tai lennokkaampaa koreografiaa.

Mutta jos ensimmäisen näytöksen jälkeen olin vielä epävarma siitä, kuinka paljon teoksesta pidän, toinen näytös valloitti! Hurmaava Michal Krčmář pääsi heti tanssimaan hienon soolon, ja Valkoisen Ritarin jäätyä taakse päästiin Hatuntekijän teekutsuille. Niistä pidin suunnattomasti. Tässä tekeekin mieli huomauttaa Hesarin toimittajalle, että hänen kaipailemansa syntymättömyyspäivä <i>ei</i> alkuperäisteoksessa  kuulu teekutsuihin lainkaan, vaan se tulee Peilimaailmassa Tyyris Tyllerön puheissa. Disney-elokuva sen vasta on yhdistänyt teekutsuihin. Ainakin minulle kirjassa tämän kohtauksen ideoista hauskimpia on ikuisesti jatkuvat teekutsut kun aika on pysähtynyt kello viiteen ja koko seurueen omituisuus ja absurdius, ja nämä välittyvät kohtauksessa hyvin. Musiikkikin kuulostaa aivan ikuisesti jatkuvilta teekutsuilta, oiva valinta! Paikkoja ja teekuppejakin vaihdetaan, kelloa kastetaan teehen ja Murmelia ruokitaan sokerilla. Samuli Poutanen on mainio hatuntekijän roolissa, ja hänen koreografiansa Liisan kanssa ovat erityisen hauskaa katsottavaa. Tässä kohtauksessa alkuperäisteoksen absurdius ja nonsense välittyvät railakkaasti, ja sama meininki jatkuu lähes koko loppuajan. 

Liisa (Eun-Ji Ha) Hatuntekijän (kuvassa Antti Keinänen) teekutsuilla. (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola.)

Värikkäät, suloisesti tanssivat kukat ihastuttivat, samoin kolme puutarhuria (Ruan Crighton, Florian Modan ja Eemu Äikiö), joiden tanssi oli miellyttävän vilkasta ja energistä. Ensimmäisessä näytöksessä nähty Liisan eloisa veli (Frans Valkama) tekee paluun Herttajätkänä, jota syytetään kuningattaren kakkujen varastamisesta. Valkama tanssii ihastuttavasti ja hänen roolinsa olisin suonut vielä isommaksi. Kuningattaren krokettikutsuilla meno yltyy kutakuinkin yhtä hulvattomaksi kuin kirjassa. Olin myyty heti, kun balettikoululaisten esittämät vapisevat siilit ryömivät lavalle krokettipalloiksi. Hanako Matsune esittää mainiosti itsevaltaista Herttakuningatarta, joka käskee päät poikki kaikilta jotka ärsyttävät, ja jonka krokettipelin kulkua kuningas (Jani Talo) hienovaraisesti ohjailee, jottei armas puoliso vain pääsisi pahastumaan. Oikeudenkäynti varastetuista kakuista oli niin ikään hulvaton, etenkin kun jo ensimmäisessä näytöksessä hurmanneet eläimet tulivat valamiehistöksi. Loppupuolen pelikorttisotilaskohtaus on hiukan liian pitkä, mutta koreografia on hypnoottisen hienoa katsottavaa.  

Herttakuningatar (Hanako Matsune), Herttakuningas (Jani Talo) sekä kaksi kolmesta puutarhurista ja Liisa (Eemu Äikiö, Salla Eerola, Florian Modan). (Kuva: Kansallisbaletti / Mirka Kleemola.)

Lopussa Liisan ja Valkoisen Ritarin yhteinen taistelu lohikäärmettä vastaan saa koskettavia sävyjä, kun lohikäärme symboloi myös Liisan käsittelemätöntä surua. Valkoisen Ritarin loppuduetto Liisan kanssa on viehättävää, jopa liikuttavaa katsottavaa. Oma sisäinen feministini ei liikaa pahastunut siitä, että Ritaria tarvittiin nostamaan Liisa portaille, koska siinä vaiheessa olin siirtynyt tulkitsemaan tarinaa aika psykologisesti: naisen roolin kapeaksi määrittelevässä maailmassa kasvanut Liisa tarvitsee oman sisäisen Valkoisen Ritarinsa löytämistä, jotta voi elää kokonaisemmin ja päättää itse asioistaan. Toki hahmojen suhteessa voi nähdä romanttisiakin vivahteita, ja ehkä Liisa kokee myös, että vaikka äidin tarjoama sulhasehdokas ei kiinnosta, niin kyllä aikuisuudessa on lupaavat puolensa jos tällaisia prinssejä löytyy.

Liisan roolin tanssinut Eun-Ji Ha on hurmaava ballerina, jota katson aina iloiten, ja hän oli myös loistava Liisan roolissa. Liisa on mainio sankaritar, sillä hänessä riittää sisua, itsepäisyyttä, vilkkautta ja uteliaisuutta, ja Eun-Ji Ha toi tämän kaiken hyvin esiin samalla, kun hänen tanssinsa kauneus luo satumaailman lumoa. Liisa on huikean iso rooli tanssijattarelle, sillä hän on lavalla lähes koko ajan, tanssii lähes koko ajan, todella monien hahmojen kanssa.

Xiaou He oli minulle oudompi tuttavuus, mutta valloitti Valkoisena Kanina, joka vilahtelee pitkin teosta kuljettaen ja johtaen sitä eteenpäin. Hen tanssi oli energistä ja vangitsevaa. Kanin rooli on hyvin persoonallinen, ja hän tanssi enimmäkseen yksin. Michal Krčmář Valkoisena Ritarina oli kaikin puoli tosi kaunis ja tanssi upeasti. Krčmář tuntuu loistavan aivan omaa valoaan, etenkin tällaisessa ritariroolissa, jota esitti miellyttävän pontevasti ja innokkaasti. Muutkin roolit oli erinomaisesti miehitetty, monista kirjoitinkin jo aiemmin jokusen sanan.

Valkoinen Ritari (Michal Krčmář) ja pelikorttisotilaita. (Kuva:  Kansallisbaletti /Mirka Kleemola)

Parempi tämä baletti vielä olisi voinut olla, jos alkupuolta olisi tiivistetty ja koreografiaan olisi heitetty lisää railakkuutta, ja musiikkivalinnat vastaisivat paremmin kohtausten sisältöä. Ilahduttava, kaunis paketti se ilti on, ja viehättävä lisä Liisa-sovitusten maailmaan. Nautin erityisesti visuaalisesta kauneudesta, monien kohtausten kunnon nonsense-määrästä ja upeasta tanssista niin pää- kuin sivurooleissakin. 

Annan tälle esitykselle hedelmäasteikolla arvosanaksi ananaskirsikan.

Shrek, Helsingin Kaupunginteatteri 16.9.2016

Näin esityksen teatterin tarjoamalla bloggaajalipulla.

Tunnustetaan, en ollut mitenkään hirmu innoissani kuullessani alkuvuodesta, että  HKT:n seuraava musikaali on Shrek. Pidin kyllä elokuvasta aikanaan, mutta silti hurmaannuttuani Vampyyrien tanssista tuntui, että koko perheen musikaali vihreästä jätistä tovereineen ei ole ihan sitä, missä haluan löytämäni näyttelijät seuraavaksi nähdä. Mutta samoin kyseisten näyttelijöiden vuoksi oli selvää, että se pitää nähdä, sen verran mainiota porukkaa oli saatu taas mukaan niin päärooleihin kuin ensembleenkin. Vaikka pitikin kestää, että yksi maailman parhaista Alfredeista ei enää olisikaan herttainen professorin apulainen kiharoineen ja pesusienineen, vaan myrtsi vihreä jätti. Mutta kuuluuhan se lauluääni toisaalta vaikka sarvet olisikin päässä. 

Jo HKT:n syyskauden avajaisissa elokuun puolivälissä havaitsin, että kyllä tästä varmastikin on nautittava paketti tulossa. Sen verran hurmaavasti näyttelijät kohtauksiaan esittivät, sen verran hienolta kaikki kuulosti, ja innostus ja hyvä mieli jäi päälle. 16.9. onnistuin sitten saamaan itseni Peacockiin itse musikaalia katsomaan. Olin pyrkinyt optimoimaan esityksen sillä tavalla, että Petrus Kähkönen olisi Shrekin roolissa (ei valitettavasti enää Alfredin, kuten tässä meinasin ensin automaatiolla kirjoittaa), ja minut Magdana hurmannut Laura Alajääski taas olisi Fionana - sen verran tyrmäävästi Alajääski syyskauden avajaisissa veti näytteensä roolista. No, sen verran poikkeusta suunnitelmiin tuli, että Fionan roolissa olikin varanäyttelijä Raili Raitala. Mutta se ei haitannut menoa vaan meillä oli joka tapauksessa ihan huippu Fiona! Siitä lisää myöhemmin.

Shrek on siis kaikennäköisiä satuja parodioiva tarina, joka on alun perin ilmestynyt elokuvana (useine jatko-osineen) ja josta David Lindsay-Abaire (käsikirjoitus, sanat) ja Jeanine Tesori (sävellys) ovat tehneet musikaalin. Tässä sadussa prinsessan pelastukseen ei lähdekään prinssi tai ritari vaan suolla asustava yrmeä vihreä jätti Shrek (Petrus Kähkönen), jonka kaikki ovat torjuneet tämän ulkomuodon vuoksi ja joka sen vuoksi päättää itsekin torjua koko maailman. Suollaan yksin viihtyvää Shrekiä ärsyttää, kun kaikenlaiset satuolennot Pinokkiosta Kolmeen porsaaseen ovat tulleet hänen rauhaansa häiritsemään. Nämä satuolennot ovat lordi Farquaadin (Antti Timonen) karkottamia, hän kun hyväksyy vain tiukasti samaan kaavaan sopeutuvat kansalaiset, ei näitä kaiken maailman friikkejä. Farquaad ehkä yrittää tiukoilla mielipiteillään peittää sen, ettei itsekään ole ihan kaikin puolin normaali... Hänen pienikasvuisuudestaan saadaan musikaalissa aika paljon huumoria irti siihen nähden, että tarinan pitäisi kertoa erilaisuuden hyväksymisestä, mutta pointtina onkin, että Farquaad ei hyväksy omaa erilaisuuttaan ja on siksi naurettava vainotessaan muiden outouksia.

Farquaad (Antti Timonen) isottelee hyväksymiensä dulocilaisten keskellä. (Kuva: HKT / Tapio Vanhatalo.)

No, Farquaad ilmoittaa Shrekille, että tämä saa suonsa takaisin vain, jos hakee hänelle prinsessa Fionan lohikäärmeen vartiomasta tornista. Farquaadin kun taas pitäisi naida prinsessa tullakseen itse kuninkaalliseksi, mutta eihän hän nyt itse viitsi ja uskalla lähteä mitään lohikäärmeitä uhmaamaan. No, Shrek lähtee matkalle seuranaan lörpöttelevä Aasi (Matti Leino), joka on päättänyt ryhtyä hänen ystäväkseen. Tornissaan Fiona unelmoi päivästä toiseen pelastajastaan, sillä hän on kasvanut ajattelemaan, että hänen pitää olla tornissa vankina kunnes prinssi pelastaa hänet. Eipä sitten Shrek paikalle ehtiessään ihan vastaa noita unelmia, vaikka Fiona kovasti yrittää ritarirunollisia lausahduksia pelastajalleen viljellä ja pitsinenäliinoja lahjoitella. Mutta onneksi Fiona on riittävän käytännöllinen lähteäkseen hänen mukaansa sen sijaan että jäisi vielä odottamaan komeampaa pelastajaa. 

Fionalla ja Shrekillä on enemmän yhteistä kuin he arvaavatkaan, ja matkan varrella ja matkan päässä yksi jos toinenkin satuklisee tulee käännetyksi ja väännetyksi ihan toiseen asentoon. Lopputuloksena on sympaattinen ja hupaisa tarina siitä, miten erilaiset ihmiset ja olennot ovat arvokkaita sellaisina kuin ovat, vaikkeivät sopisikaan kaiken maailman kauneuskäsityksiin ja muihin normaaliuden parametreihin, ja miten joskus on uskallettava kohdata myös oma erilaisuus ja omituisuus, ja se että saattaa itse olla aivan erilainen kuin luuli.

Fiona (Laura Alajääski) ja Shrek (Petrus Kähkönen) suhtautuvat epäluuloisesti toisiinsa, Aasi (Matti Leino) seuraa tilannetta.

Musikaali ei järin hienovaraisesti viestiään annostele, ja "koko perheen musikaali" tarkoittaa tässäkin tapauksessa sitä, että aikuiselle katsojalle ei kovin paljon arvattavaa ja tulkittavaa jätetä. Sen verran lämpimästi ja sympaattisesti tätä kaikkea kuitenkin tarjotaan, että ilahduttaa, ja eiköhän siitä jää käteen jonkin verran erilaisuuden arvostamista ja itsensä hyväksymistä. Teoksen huumori on enimmäkseen turhan lapsellista minun makuuni, mutta ehkä se ilahduttaa lapsiyleisöä. Olen elokuvan nähnyt aikanaan elokuvateatterissa, mutta kovin paljon en siitä muista. Pieni Wikipedia-reissu kertoi, että pääosin musikaali seuraa elokuvan juonta hyvin uskollisesti, mutta muutamia mutkia on oiottu suoremmiksi, ja joitain lisäyksiä on tehty. Farquaadin tausta oli minusta oikein mainio lisäys.

Jeanine Tesorin musiikki ei ole erityisen hohdokasta, sellaista perushyvää perusmusikaalimusiikkia, joka on katsottaessa nautittavaa mutta ei paljon jää mieleen. Paras musiikillinen meno oli vasta loppukumarruksissa, jossa päästiin jammailemaan I'm A Believer -laulun tahtiin, mutta musikaalin oma musiikki oli kai sävelletty ajatuksella "tältä musikaalimusiikki aina kuulostaa". Hurmaavin musikaalin omista kappaleista oli Fionan trio itsensä kanssa, "Tää päivä se on". Siinä lapsi-Fiona (Laura Laitinen), teini-Fiona (Elina Kanerva) ja aikuinen Fiona lauloivat vuorollaan ja yhdessä prinssiin odottamisen toiveikkuudesta ja turhauttavuudesta (ja siinä sivussa muutamasta satujen omituisuudesta), ja antavat sen vaikutelman että prinsessasta olisi todellisuudessa paljon muuhunkin kuin odottamiseen, jos hän vain itse tajuaisi että se on mahdollista.

Myös "Mä muutun siis"-balladi ensimmäisen näytöksen lopusta ja Lippu Friikkimaan -ensemblekappale olivat tarttuvia. Kohtauksena nautin kovasti myös Fionan ensimmäisen näytöksen "Aamuvirkku"-laulusta tanssivine hiirineen kaikkineen, sekä seuraavasta kohtauksesta jossa Fiona ja Shrek nokittelevat siitä, kummalla on ollut vaikeampi lapsuus ja siksi enemmän syytä päteä nyt. Kari Arffmanin suomennos toimi mielestäni hyvin, vain joitain häiritseviä kohtia oli enkä muista niitä enää. Ja siinä sekä lavastuksessa oli jotain mainioita kotoutuksia, sieltä tuli niin Jormaa kuin Keravaakin.

Koska Raili Raitalan Fionaa ei ole kuvapankissa, tässä Anna-Maija Tuokko tornissaan. (Kuva: HKT / Tapio Vanhatalo.)

Vaikka musikaali on Shrekin mukaan nimetty, sen todellinen tähti on kyllä Fiona. Hänellä on kaikki lennokkaimmat kohtaukset, hänellä on eniten mahdollisuuksia toimia ja kehittyä, ja hänellä se vahvin kasvutarina on. Fionan kaltaisia sankarittaria saisi olla enemmänkin: hänessä on ruutia ja voimaa, ja hän kyseenalaistaa sen joka puolelta toitotettavan viestin, että naisessa tärkeintä on hänen kauneutensa ja se, että hän viehättää miehiä, etenkin niitä joilla on rahaa ja valtaa. Jo ihan sen takia suo, että kaikki pienet tytöt ja pojat näkevät tämän musikaalin. Olisin varmasti jo Fionan hahmon takia tykännyt tästä lapsena ihan huikeasti. Varanäyttelijänä Fionan roolissa debytoinut Raili Raitala oli aivan mainio. Niin laulu, tanssi kuin näytteleminen menivät upeasti. Ei olisi arvannut, että kyseessä on varanäyttelijä ensi-illassaan, aivan mainiosti hän otti keskeisen roolin haltuunsa. Hänen Fionansa on reipasotteinen ja pirtsakka hahmo, jonka seurassa viihtyy, ja karismaa ja läsnäoloa riittää.

Petrus Kähkönen samaten suoriutui hienosti Shrekin roolissa. Hahmo jää kuitenkin vähän taka-alalle, hänellä ei ole niin paljon kehitystä ja hienoja kohtauksia kuin Fionalla, ja Shrekin ja Aasin yhteisissä kohtauksissa taas Aasi hössöttää koko ajan niin paljon, että Shrekille jää väkisin se vakavamman ja tavallisemman tyypin rooli, niin vihreä ja sarvekas kuin onkin. Lisäksi rooliasu ja maski rajoittavat ilmaisumahdollisuuksia. Kähkönen teki kuitenkin Shrekistään hauskan, inhimillisen, sympaattisen (mutta sopivan murjottavan) tulkinnan ja sai ilmeikkyyttään jopa vahvan maskin läpi esille. Hänen lauluäänensä on aina todella hieno, ja sitä oli taas ilo kuunnella. Kähkösen ja Raitalan työskentelyä yhdessä oli hauska katsoa, etenkin kun heidän hahmojensa välillä oli kovin erilainen meininki kuin Vampyyrien tanssissa. Siinä missä Raitalan Sarah ja Kähkösen Alfred eivät ihan nähneet tarinaansa yksi yhteen, Shrek ja Fiona löysivät pian yhteiset ilmakitarariffit.

Aasi käy hahmona välillä vähän rasittavaksi, mutta Matti Leino oli kyllä mainio roolissa. Antti Timonen oli hupaisa Farquaadina ja otti roolista kaiken irti. Enkä tiedä miten kukaan pystyy tanssimaan niin lennokkaasti polvillaan! Emilia Nyman Lohikäärmeen roolissa oli vähän pettymys, lähinnä siksi että hän oli valinnut melko nasaalin laulutyylin josta en pitänyt, enkä saanut juuri mitään selvää sanoista. Ensi-illassa ollut ystäväni kertoi minulle väliajalla, mistä laulu kertoi. Tavallisesti hahmoa esittää Raili Raitala, ymmärtääkseni silloin ei ole mitään ongelmia kuulla hyvin, mitä lauletaan.

Ensemble heiluttaa Friikkimaan lippua. (Kuva: HKT / Tapio Vanhatalo)

Satuhahmoensemblestä mieleenpainuvimpana nousi Unto Nuoran esittävä mekkopukuinen susihukka. Ensemble on kokonaisuudessaan laulullisesti ja tanssillisesti oikein hieno, mutta jonkin verran minua satuhahmojen kanssa ärsytti se lapsiyleisölle suunnattu ylinäytteleminen ja mukahauskuus. En osaa sanoa, olisinko tykännyt siitä lapsenakaan. Varsinkin Pinokkion kimitys kävi hermoille, jotkut muut hahmot olivat ihan hauskoja.

Puvustuksesta tykkäsin, etenkin Fionan vihreästä mekosta ja satuhahmojen asuista, samoin lohikäärmeen viimeisestä lookista. Kovasti puvustus tuntuu olevan jonkin alkuperäisen formaatin mukaan suunniteltua. Puhuimme muuten seurani kanssa, että olisimme kaivanneet, että satuhahmoja olisi kotoutettu vähän enemmän. Vaikka osa onkin kaikille tuttuja satuhahmoja, osa tuntuu olevan enemmän amerikkalaisesta satukulttuurista eivätkä sano suomalaiselle kovin paljon. Oli siellä kuitenkin Katto-Kassinen! Ehkä tekijänoikeudet tulevat vastaan muumien ja sellaisten kanssa.

Lavastuksesta ei ole paljon jäänyt mieleen, ja lohikäärmeen toinen tuleminen oli harmittavan kökkö, muuten hahmo oli mainiosti toteutettu. Ja lohikäärmeen loppuasu on sangen tyrmäävä!

Käsiohjelmassa on muuten keskiaukeamalla hupaisa Shrek-pää, joka nousee ylös kun käsiohjelman avaa. Minulla oli hyvin hauskaa kun havaitsin sen, ja piti avata ja sulkea käsiohjelma monta kertaa. Kyllä, olen jo ylittänyt seitsemän vuoden iän.

Yllättävän tyhjä katsomo muuten oli, vaikka oli perjantai-ilta. Sanoisin, että jos tämänkään, tunnettuun elokuvaan perustuvan koko perheen musikaalin myynti ei hurjasti vedä, ei varmasti myöskään Vampyyrien tanssin odotettua huonompi myyntimenestys johtunut itse teoksesta. Enemmänkin siitä että Peacock ei paikkana houkuta ihmisiä tarpeeksi.

Joka tapauksessa hauskaa oli Shrekin parissa, ja nautin koko näyttelijäporukan osaamisesta. Samanlaista "vähintään kerta viikossa"-meininkiä minulta ei Shrekin kanssa kannata odottaa kuin Vampyyrien kanssa harrastin. Mutta kyllä ajattelin että tämän voisi toistekin nähdä. Erityisesti haluttaa kerätä lisää Fiona-kokemuksia (ainakin Alajääski, mikäli huono Alajääski-karmani ei sitä taas estä) ja katsastaa Raitala myös tavallisessa roolissaan Lohikäärmeenä.

Mikähän hedelmä tämä esitys olisi? Jokin vihreä varmaankin. Olkoon vaikka päärynä!

Vaikutelmia Oooperan ja Baletin Taiteiden yöstä

Kaivoin kovalevyni melkein-valmiista kirjoituksista tämän pienen kokoelman vaikutelmia Kansallisoopperan ja -baletin Taiteiden yöstä. Pahoittelut siitä etten saanut tekstiä aikaisemmin valmiiksi, mutta syksyn näytäntökausi on toki vasta aluillaan, joten eiköhän tämä silti kannata tänne laittaa.

Olen jo muutamana vuonna ottanut tavaksi käydä aina Helsingin Taiteiden yönä katsastamassa Kansallisoopperan ja -baletin ilmaisesityksen, joka tarjoaa otteita tulevan kauden tuotannosta. Se pidetään perinteisesti klo 22 pimenevässä illassa Oopperatalon takapihalla, ja paikka on yleensä ollut tupaten täynnä. Tällä kertaa olin hyvissä ajoin paikalla ja sain mainion paikan, josta ihailla esitystä. Kuten edellisinäkin vuosina, taiteelliset johtajat Lilli Paasikivi ja Kenneth Greve olivat juontamassa kokonaisuutta kertakaikkisen nautittavasti. Taidan fanittaa kumpaakin.

En ottanut muistiinpanoja, joten kaikkea en välttämättä osaa tai muista kertoa, enkä saa kaikkea varmaan järjestykseen. Joka tapauksessa esitys alkoi otteella Muumipeikko ja pyrstötähti -baletista. Ajatus tanssivista muumeista on hurmaava, ja vaikka olen nähnyt tämän samaisen kohtauksen ainakin kolmesti eri ilmaisesityksissä, se on aina nautinto. Ensiksi vilkas, hupaisa tilanne, jossa Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu pelastavat kovan touhotuksen kera Niiskuneidin hurmaavan kauniiden lihansyöjäkasvien kynsistä. Sen jälkeen seuraa söpö romanttinen duetto Muumipeikon ja Niiskuneidin välillä (no, niin romanttinen kuin niiden jättikuonojen kanssa voi olla). Vaikka en olekaan koskaan pitänyt Niiskuneidistä missään muumitarinoiden versiossa, kohtaus on herttainen. Musiikki on kaunista, samoin visuaalisuus. Luulen, että tällä kaudella pitää oikeasti mennä katsomaan koko baletti. 

Ville Rusanen kävi laulamassa komeasti aarian Sevillan parturista, ja sama aaria ilmeisesti kuullaan myös CircOpera-esityksessä, joka yhdistää oopperan ja sirkuksen. Myöhemmin CircOperasta kuultiin myös voimamieheksi pukeutuneen Koit Soaseppin hupaisasti esittämä Kirppuaaria. Kyllä näistä oopperan tyypeistä komeaa ääntä lähtee, vaikka suuria sirkustemppuja ei tuolla pihalle pystytetyllä lavalla pystynytkään esittämään. 

Hienoimpiin lauluesityksiin kuului Johanna Rusasen intohimoisesti ja ilmeikkäästi esittämä tango. Hänellä on kyllä mieletön karisma ja moneen taipuva, jylhä ääni. Oopperan osalta minua hurmasivat myös otteet Figaron häistä – jonka toivon saavani vihdoin käytyä tällä kaudella katsomassa Erika Back oli kertakaikkisen hurmaava lemmenkipeänä Cherubinona. Eloisa ja ihanasti laulava ja kertakaikkisen ooh. Jussi Merikannon komea ääni ja ilmeikkyys sopivat mainiosti Figarolle, ja oli hupaisaa katsoa hänen ja Bäckin keskinäistä kamppailua Non piú andrain aikana. Ihan jo näiden kahden takia haluan mennä esityksen katsomaan, joten pitänee hommata liput. Ja oi, ne kauniit rokokoopuvut!

Baletin osalta näimme soolotanssiesityksiä kahdeltakin eri nuorelta kilpailuissa menestyneiltä suomalaistanssijattarelta. Ensimmäisen neidon nimi on valitettavasti kadonnut mielestäni, mutta erittäin vaikuttavasti hän tanssi. Toisena oli kauniin klassisen balettikohtauksen esittänyt Suvi Honkanen, josta pidin jälleen kovasti.

Prokofjevin Romeosta ja Juliasta on näköjään tehty Kansallisbaletille uusi versio, joka ei ole puhtaasti klassinen baletti vaan siinä on nykytanssin piirteitä. Tämä kiinnostaa minua - Romeo ja Julia teoksena kiehtoo minua, mutta liian klassinen, vain rakkaustarinan kauneuteen keskittyvä versio ei mielestäni tavoita tarinan kaikkia mahdollisuuksia, ja olen utelias näkemään, mitä Natália Horečná on teoksesta saanut aikaan. Nyt nähdyn otteen perusteella en ollut vielä ihan varma, mitä tulen siitä tuumimaan. Kohtaus alkoi viiden nuoren miehen leikkisänä liikehdintänä ja päättyi tappeluun ja Mercution surmaan. Hyvin ilmeikkäästi miehet (mm. Mercutiota esittävä Antti Keinänen) liikkuivat, mutta kohtauksen dramaturgiaa minun oli välillä vaikea seurata, ymmärtää miksi mitäkin tapahtui. Nyt olen ehtinyt nähdä yhden Romeo ja Julia -esityksen, ja koko esityksen osana tuokin kohtaus hahmottui paremmin, mutta siitä enemmän sitten, kun saan sen kirjoituksen valmiiksi.

Yksi kohokohdista minulle oli kaunis uni-pas-de-deux Lumikuningatar-baletista, jonka esittivät Eun-Ji Ha ja Ruan Crighton. Näin tämän kaksikon esittämässä samaa kohtausta myös Helsinki-päivän kesäkiertue-esityksessä, mutta jostain syystä se kolahti nyt paljon kovempaa. Osasyynä on varmasti se, että olin lähellä, ja näin muun muassa Eun-Ji Han sydäntä särkevät ilmeet ja pystyin paremmin kokemaan hänen upean tunneilmaisunsa. Sen lisäksi, että hän tanssii jumalaisesti, hän oli niin koskettava, että silmiini tulvahtivat kyyneleet joka kerta kun katsoin häntä pidempään. En ollut aikaisemmin tajunnut, että tuossa kohtauksessa voi olla niin paljon tunnetta. Suloinen Ruan Crighton puolestaan tuntui selvästi kehittyneen kesäkuun esitykseen verrattuna. Silloin hän vielä tuntui minusta harmillisen ilmeettömältä Kain roolissa, mutta nyt pidin näkemästäni kovasti. Tunsin hänessä juuri sellaista unenomaista herkkyyttä, joka kohtaukseen sopii. Näiden kahden esitys oli kaunis, taianomainen ja kaipuuta tulvillaan, ja heidän tanssinsa lumoavaa. 

Lisäksi lavalla nähtiin viehättävä Pienten joutsenten tanssi, ja lopussa vielä Seitsemän veljeksen kettukohtaus. Tällä kertaa kettuina olivat Linda Haakana ja Emrecan Tanis. Haakana oli taas aivan hurmaavan kettumainen, eläväinen ja kujeileva, todellakin "foxy". Emrecan Tanis on kyllä hyvä tanssija, mutta ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin kesäkiertueen esityksessä samaa osaa tanssinut Ilja Bolotov, joka oli minusta olemukseltaan kettumaisempi, ilmaisi ja liikkui veikeämmin ja keveämmin. Mutta sitä enemmän sitten keskityin upeaan Linda Haakanaan ja koreografian yleiseen ihastuttavuuteen.

Oli taas viehättävä kokonaisuus kauneutta ja taidetta valaisemassa pimenevää kesäiltaa. Kiitos kaunis siitä! Ja epäilemättä tulen käymään useasti talossa sisällä ihailemassa näitä taiteilijoita tulevan kauden aikana.

Kesäyön uni Suomenlinnan kesäteatterissa (Ryhmäteatteri)

Herättelen tässä blogiani kesäunilta. Eihän tämä kirjoitus ole lainkaan myöhässä, näin näytelmän vasta kuukausi sitten ja yksi esityskin on vielä jäljellä (huomenna 31.8. nimittäin)!

Kesäyön uni on yksi Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, ja varmaan höpsöin. Olen alkuperäiseen näytelmätekstiin kovasti kiintynyt, ja tähän mennessä olen nähnyt siitä yhden kamalan teatterisovituksen, musikaaliversion ja Russell T. Daviesin käsikirjoittaman tv-sovituksen. Nyt vuorossa oli Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatteriin tekemä tulkinta. Hyvän omatunnon linnakkeessa vietettiin kesäiltapäivää keijujen, rakkausjutuissaan sekoilevien nuorten ja muun kummallisen väen parissa, ja hauskaa oli.

Kesäyön unen perustarina ei ole itsessään mikään syvällisyyden huippu. Alkuasetelmassa neljä ateenalaista nuorta on ongelmissa rakkaussuhteissaan: Lysander ja Demetrius tavoittelevat Hermiaa, joka haluaa Lysanderin, mutta isäpä on sitä mieltä että tytön pitäisi valita Demetrius. Demetriusta taas tavoittelee Hermian ystävätär Helena, jota Demetrius on aikaisemmin heilastellut mutta sitten hylännyt.

Hermia ja Lysander karkaavat metsään, Helena jollain omituisella logiikalla päättää paljastaa ystävättärensä juonen Demetriukselle saadakseen ehkä hivenen suopeutta kun Demetrius juoksee vastahakoisen Hermian perään, ja niin kaikki ovat metsässä valmiina sekoiluille. Niistä vastaavat metsässä elävät keijut ja etenkin keijujen kuningas Oberonia palveleva maahinen Puck. Oberon ja hänen kuningattarensa Titania ovat riitaantuneet, Oberonilla on oiva kostokeino vaimolleen, ja sitä hän päättää käyttää myös oikaistakseen ihmisnuorten lemmenasiat. Mutta Puck vähän sotkee asioita... 

Samassa metsässä tietysti harjoittelee vieläpä ateenalaisten työläisten teatteriseurue, jota kirjoittaessaan Shakespeare (itsekin näyttelijä) on varmaan huvitellut laittamalla heihin kaikki pahimmat huonojen amatööriseurueiden kliseet. Pollein ja suulain heistä, Perä, saa kunnian esittää pääroolia myös Titanian opetusoperaatiossa, kun Puck tekee mieheen hienoisia muutoksia ja pistää sitten Titanian rakastumaan lopputuloksena olevaan kuvatukseen. Mutta toki kaikki saadaan lopulta päättymään hyvin, tai jotain sinne päin.

Ryhmäteatterin sovitus oli oikeastaan perinteisin tähän mennessä näkemäni, vaikka siinä omat mausteensa olikin. Osittain sukupuolineutraalin roolituksen lisäksi siinä ei ollut mitään kovin yllättäviä ratkaisuja, mutta sinänsä toimiva ja viihdyttävä paketti siinä oli saatu aikaan, ja näytelmän kauneus ja outous tulivat esille. 

Minua kuitenkin harmitti se, että ohjauksessa oli niin paljon tyypillisen suomalaisen kesäteatterin kohkaamista ja ylinäyttelemistä. Tämä häiritsi etenkin neljän nuoren (Hermia, Lysander, Helena ja Demetrius) kohtauksissa. Heistä ainoastaan Demetriusta näyttelevä TeaKin Henri Tuominen oli roolissaan luonteva, yksityiskohtainen ja eloisa, ja ilmaisi itseään sangen luonnollisesti – yli meni (sopivalla tavalla) vain niissä kohdissa joissa meininki on ihan käsikirjoituksen puolestakin hullua ja kaiken kuuluikin olla liioiteltua ja päätöntä. 

Muut nuoret harrastivat jatkuvasti huutamista, massiivista elehtimistä ja täysin ylinäyteltyjä repliikkejä, joista oli aitous kaukana. Helenaa näytellyt Pyry Äikää onneksi murtautui säännöllisesti tästä ulos ja onnistui olemaan ajoittain oikein herttainen ja aito, vaikka välillä se peittyikin kohkaamiseen. Hermiaa näyttelevä Anna-Riikka Rajanen taas oli alusta loppuun vain täysin rasittava ja epäaito, eikä Noora Dadu Lysanderina vakuuttanut minua paljon enempää. Tämä on sääli, sillä ainakin Rajasesta olen pitänyt aiemmissa rooleissa, ja oletan että muutkin ihan osaavat näytellä, tässä sille vain jotenkin ei annettu tilaa. En oikein ymmärrä sitä, miksei komediassa näyttelemisen kuuluisi olla luontevaa, miksi älyttömän kohkaamisen uskotaan olevan niin hauskaa. 

Olisi toiminut paremmin, jos nuoret olisivat teoksen alkuvaiheessa olleet suht luontevia, ja liioitteluun olisi menty vasta niissä kohtauksissa joissa tapahtumatkin ovat täysin älyttömät. Siinä vaiheessa, kun nuorten lemmensotkut ovat sekopäisimmillään, ohjaus toimi hyvin: tempo oli mainio eikä ylinäytteleminen ehtinyt haitata, koska hahmoillakin meni siinä vaiheessa niin yli. Mutta se olisi toiminut paremmin, jos aikaisemmin olisi ollut luontevamman näyttelemisen kontrasti. Silloin olisi ollut jotain eroa siihen, kun asiat menevät sekaisin. 

Lisäksi mainittu sukupuolineutraali roolitus olisi ollut mielenkiintoisempaa, jos jossain vaiheessa olisi keskitytty hahmojen tunteisiin ja kehityksiin, niin olisin ehtinyt tuntea mitä vaikutusta roolin esittäjällä oli. Nyt minusta tuntui, että esim. Lysanderin kohdalla oli tyydytty siihen, että Noora Dadu esittää miestä. Itse en ainakaan havainnut hahmolla juuri enempää persoonallisuutta kuin että hän oli sellainen retee jätkä, jollaista minua ei muutenkaan huvita katsoa kahta sekuntia enempää. Pyry Äikään Helenalla oli enemmän luonnetta, mutta olisin pitänyt siitä, että hahmon meikit olisivat olleet vähemmän räikeät. Helena olisi tuntunut aidommin tytöltä eikä naiseksi maalatulta mieheltä, ja hahmo toimisi paremmin, jos hänen ulkoasunsa olisi suht luonteva. Helena on kuitenkin minusta ennen kaikkea teeskentelemätön luonnonlapsi, joka ei paljon ajattele miten hänen pitäisi toimia, hän vain on sitä mitä on. En ole vielä nähnyt kenenkään esittävän häntä niin, mutta sitä odotellessa...

Henri Tuominen oli koko ajan suosikkini neljästä nuoresta. Kuten sanottua, hänen näyttelemisensä miellytti minua kovasti, ja nautin tästä Demetrius-tulkinnasta. Hän oli alkuun menestyksestään varma pinnallisen puoleinen pyrkyri, joka yrittää selvästi kieltää joitain puolia itsestään. Metsän sekoilujen ja keijutaikojen kautta hän tuntuu löytävän aidomman minänsä ja muuttuu pidettävämmäksi. Demetrius on ehkä suosikkihahmoni koko näytelmässä muutenkin, koska hän ainoana jollain tapaa monimutkainen, ja hänessä on kehittymisen mahdollisuuksia. 

Olen tainnut nähdä Robin Svarströmin kaikessa Ryhmäteatterin tekemässä, mitä olen tähän mennessä nähnyt, ja hän oli taas mainio. Näytteleminen oli niin Theseuksena kuin erityisesti keijukuningas Oberonina herkullista ja terävää. Minna Suuronen oli erinomainen ylväänä keijukuningattarena Titaniana. Ajattelin alun perin, että hänen olemuksensa voisi olla turhan arkinen keijukuningattareksi, vaikka hän onkin mainio näyttelijä, mutta ei huolta. Vaikuttavasti hän säteili kuningattarena ja tuntui olevan koko ajan olevan vähän toisesta maailmasta. Hippolytana en hänen tulkinnastaan niin saanut irti, ja minusta tuntui ettei ohjaajakaan ehkä tiennyt mitä tekisi hahmon kanssa. 

Sari Mällisen Puck jäi minulle vähän etäiseksi. Pidin siitä, että Puck oli tehty ulkoisesti kunnon maahiseksi eikä liian herttaiseksi metsänkeijuksi tms. Tykkäsin myös että hän oli vähän outo, mutta ehkä hän oli vähän liian outo enkä saanut oikein otetta siitä mitä hän oli tekemässä, Kaikenlaisia omituisia äänenkäyttöjä oli vähän liikaa ja tuntui minusta rasittavalta. Monet ovat kyllä tykänneet, makuasia kai. Mutta Puckin riemu siitä, kun sai aikaan oikein kunnon sekasotkun, oli nautittavaa katsottavaa!

Tragedianäyttelijöiksi ryhtyvät työläiset ovat näytelmän herkullisin osa, jos heidät tehdään hyvin, ja nyt kyllä tehtiin. Jarkko Pajunen (Nikolai Perä), Juha Pulli (Pietari Pölkky), Marko Tiusanen (Niilo Nälkä) ja Aarni Kivinen (Tuomas Kuono) tarjosivat mainion shown. Pajusen Perä oli juuri sellainen itseään koko ajan esille tunkeva, kaiken parhaiten tietävä mutta pohjimmiltaan sympaattinen harrastajanäyttelijä, joka varmasti aiheuttaa ahdistusta useimpien seurueiden johtajille, ja kaikki muutkin olivat mainioita. Niin harjoitukset kuin lopussa esitettävä näytelmä saivat nauramaan, ja kuitenkin käsityöläiset yrittämisessään ja innokkuudessaan ovat mainion sympaattisia. En tosin tiedä, miksi Muurin piti näytelmän aikana kaljoitella, kun mies näyttelemässä muuria on jo sinänsä niin älyttömän hauskaa, ettei siihen tarvita paljon ekstrajujuja. Ehkä suomalaista kesäteatteria vain ei voi tehdä ilman kaljoittelua. Käsityöläisiä oli yksi vähemmän kuin tavallisesti, mutta en tiedä, miksi juuri Huilu, joka normaalisti esittää Thisbeä, oli jätetty pois ja hänen tilallaan Thisbenä oli Nälkä. Huilun vain kuuluu olla Thisbe!

Sama äijäjoukko (miinus Perä) esitti myös Titanian keijuja. Vaikka tässä saatiinkin kesäteatterin mies mekossa -kliseetä ja pakolliset röhönaurut aina kun raavaat miehet tepsuttelivat paikalle sifonkimekoissaan, niin ratkaisu toimi minusta mainiosti. Keijujen pitää olla vähän outoja ja jostain muusta maailmasta, heidän pitää olla vähän rouheita ja rock eikä liian pikkusieviä, ja kunnon äijäkeijut näteissä mekoissa toimivat mainiosti. Näiden keijujen maailmassa nyt on vain tavallista pukeutua näin. Sitä paitsi he lauloivat hienosti ja heille sävelletyt kappaleet olivat tunnelmallisia.

Ulkoiset puitteet olivat hienot, kuten aina tuossa teatterissa on ollut. Lavasteet olivat yksinkertaiset ja maailmaa hyvin luovat, tykkäsin siitä miten sama lavaste muutettiin yksinkertaisella liikkeellä Ateenasta metsäksi. Keijujen vaatteet olivat hienot, ihmisten vaatteet eivät niinkään kiinnostaneet (aina huvittavaa miten "ateenalainen puku" kulloinkin on tulkittu - ilmeisesti riittää lähinnä että on jonkinlaiset vaatteet, mieluiten modernit). Aasi olisi voinut olla minun puolestani vähän vähemmän anatomisesti korrekti, mutta muuten mainiosti toteutettu. Ja oi niitä teatteriesityksen rooliasuja ja lavasteita! 

Kelpo tulkinta kokonaisuudessaan, ei mitään maata mullistavaa, ja paremminkin olisi voinut tehdä, mutta aivan hyvä tapa käyttää kesäiltapäivä. Hedelmä-arvosteluasteikolla tämä taitaa mennä omenan suuntaan.