Vaikutelmia Oooperan ja Baletin Taiteiden yöstä

Kaivoin kovalevyni melkein-valmiista kirjoituksista tämän pienen kokoelman vaikutelmia Kansallisoopperan ja -baletin Taiteiden yöstä. Pahoittelut siitä etten saanut tekstiä aikaisemmin valmiiksi, mutta syksyn näytäntökausi on toki vasta aluillaan, joten eiköhän tämä silti kannata tänne laittaa.

Olen jo muutamana vuonna ottanut tavaksi käydä aina Helsingin Taiteiden yönä katsastamassa Kansallisoopperan ja -baletin ilmaisesityksen, joka tarjoaa otteita tulevan kauden tuotannosta. Se pidetään perinteisesti klo 22 pimenevässä illassa Oopperatalon takapihalla, ja paikka on yleensä ollut tupaten täynnä. Tällä kertaa olin hyvissä ajoin paikalla ja sain mainion paikan, josta ihailla esitystä. Kuten edellisinäkin vuosina, taiteelliset johtajat Lilli Paasikivi ja Kenneth Greve olivat juontamassa kokonaisuutta kertakaikkisen nautittavasti. Taidan fanittaa kumpaakin.

En ottanut muistiinpanoja, joten kaikkea en välttämättä osaa tai muista kertoa, enkä saa kaikkea varmaan järjestykseen. Joka tapauksessa esitys alkoi otteella Muumipeikko ja pyrstötähti -baletista. Ajatus tanssivista muumeista on hurmaava, ja vaikka olen nähnyt tämän samaisen kohtauksen ainakin kolmesti eri ilmaisesityksissä, se on aina nautinto. Ensiksi vilkas, hupaisa tilanne, jossa Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu pelastavat kovan touhotuksen kera Niiskuneidin hurmaavan kauniiden lihansyöjäkasvien kynsistä. Sen jälkeen seuraa söpö romanttinen duetto Muumipeikon ja Niiskuneidin välillä (no, niin romanttinen kuin niiden jättikuonojen kanssa voi olla). Vaikka en olekaan koskaan pitänyt Niiskuneidistä missään muumitarinoiden versiossa, kohtaus on herttainen. Musiikki on kaunista, samoin visuaalisuus. Luulen, että tällä kaudella pitää oikeasti mennä katsomaan koko baletti. 

Ville Rusanen kävi laulamassa komeasti aarian Sevillan parturista, ja sama aaria ilmeisesti kuullaan myös CircOpera-esityksessä, joka yhdistää oopperan ja sirkuksen. Myöhemmin CircOperasta kuultiin myös voimamieheksi pukeutuneen Koit Soaseppin hupaisasti esittämä Kirppuaaria. Kyllä näistä oopperan tyypeistä komeaa ääntä lähtee, vaikka suuria sirkustemppuja ei tuolla pihalle pystytetyllä lavalla pystynytkään esittämään. 

Hienoimpiin lauluesityksiin kuului Johanna Rusasen intohimoisesti ja ilmeikkäästi esittämä tango. Hänellä on kyllä mieletön karisma ja moneen taipuva, jylhä ääni. Oopperan osalta minua hurmasivat myös otteet Figaron häistä – jonka toivon saavani vihdoin käytyä tällä kaudella katsomassa Erika Back oli kertakaikkisen hurmaava lemmenkipeänä Cherubinona. Eloisa ja ihanasti laulava ja kertakaikkisen ooh. Jussi Merikannon komea ääni ja ilmeikkyys sopivat mainiosti Figarolle, ja oli hupaisaa katsoa hänen ja Bäckin keskinäistä kamppailua Non piú andrain aikana. Ihan jo näiden kahden takia haluan mennä esityksen katsomaan, joten pitänee hommata liput. Ja oi, ne kauniit rokokoopuvut!

Baletin osalta näimme soolotanssiesityksiä kahdeltakin eri nuorelta kilpailuissa menestyneiltä suomalaistanssijattarelta. Ensimmäisen neidon nimi on valitettavasti kadonnut mielestäni, mutta erittäin vaikuttavasti hän tanssi. Toisena oli kauniin klassisen balettikohtauksen esittänyt Suvi Honkanen, josta pidin jälleen kovasti.

Prokofjevin Romeosta ja Juliasta on näköjään tehty Kansallisbaletille uusi versio, joka ei ole puhtaasti klassinen baletti vaan siinä on nykytanssin piirteitä. Tämä kiinnostaa minua - Romeo ja Julia teoksena kiehtoo minua, mutta liian klassinen, vain rakkaustarinan kauneuteen keskittyvä versio ei mielestäni tavoita tarinan kaikkia mahdollisuuksia, ja olen utelias näkemään, mitä Natália Horečná on teoksesta saanut aikaan. Nyt nähdyn otteen perusteella en ollut vielä ihan varma, mitä tulen siitä tuumimaan. Kohtaus alkoi viiden nuoren miehen leikkisänä liikehdintänä ja päättyi tappeluun ja Mercution surmaan. Hyvin ilmeikkäästi miehet (mm. Mercutiota esittävä Antti Keinänen) liikkuivat, mutta kohtauksen dramaturgiaa minun oli välillä vaikea seurata, ymmärtää miksi mitäkin tapahtui. Nyt olen ehtinyt nähdä yhden Romeo ja Julia -esityksen, ja koko esityksen osana tuokin kohtaus hahmottui paremmin, mutta siitä enemmän sitten, kun saan sen kirjoituksen valmiiksi.

Yksi kohokohdista minulle oli kaunis uni-pas-de-deux Lumikuningatar-baletista, jonka esittivät Eun-Ji Ha ja Ruan Crighton. Näin tämän kaksikon esittämässä samaa kohtausta myös Helsinki-päivän kesäkiertue-esityksessä, mutta jostain syystä se kolahti nyt paljon kovempaa. Osasyynä on varmasti se, että olin lähellä, ja näin muun muassa Eun-Ji Han sydäntä särkevät ilmeet ja pystyin paremmin kokemaan hänen upean tunneilmaisunsa. Sen lisäksi, että hän tanssii jumalaisesti, hän oli niin koskettava, että silmiini tulvahtivat kyyneleet joka kerta kun katsoin häntä pidempään. En ollut aikaisemmin tajunnut, että tuossa kohtauksessa voi olla niin paljon tunnetta. Suloinen Ruan Crighton puolestaan tuntui selvästi kehittyneen kesäkuun esitykseen verrattuna. Silloin hän vielä tuntui minusta harmillisen ilmeettömältä Kain roolissa, mutta nyt pidin näkemästäni kovasti. Tunsin hänessä juuri sellaista unenomaista herkkyyttä, joka kohtaukseen sopii. Näiden kahden esitys oli kaunis, taianomainen ja kaipuuta tulvillaan, ja heidän tanssinsa lumoavaa. 

Lisäksi lavalla nähtiin viehättävä Pienten joutsenten tanssi, ja lopussa vielä Seitsemän veljeksen kettukohtaus. Tällä kertaa kettuina olivat Linda Haakana ja Emrecan Tanis. Haakana oli taas aivan hurmaavan kettumainen, eläväinen ja kujeileva, todellakin "foxy". Emrecan Tanis on kyllä hyvä tanssija, mutta ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin kesäkiertueen esityksessä samaa osaa tanssinut Ilja Bolotov, joka oli minusta olemukseltaan kettumaisempi, ilmaisi ja liikkui veikeämmin ja keveämmin. Mutta sitä enemmän sitten keskityin upeaan Linda Haakanaan ja koreografian yleiseen ihastuttavuuteen.

Oli taas viehättävä kokonaisuus kauneutta ja taidetta valaisemassa pimenevää kesäiltaa. Kiitos kaunis siitä! Ja epäilemättä tulen käymään useasti talossa sisällä ihailemassa näitä taiteilijoita tulevan kauden aikana.

Kesäyön uni Suomenlinnan kesäteatterissa (Ryhmäteatteri)

Herättelen tässä blogiani kesäunilta. Eihän tämä kirjoitus ole lainkaan myöhässä, näin näytelmän vasta kuukausi sitten ja yksi esityskin on vielä jäljellä (huomenna 31.8. nimittäin)!

Kesäyön uni on yksi Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, ja varmaan höpsöin. Olen alkuperäiseen näytelmätekstiin kovasti kiintynyt, ja tähän mennessä olen nähnyt siitä yhden kamalan teatterisovituksen, musikaaliversion ja Russell T. Daviesin käsikirjoittaman tv-sovituksen. Nyt vuorossa oli Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatteriin tekemä tulkinta. Hyvän omatunnon linnakkeessa vietettiin kesäiltapäivää keijujen, rakkausjutuissaan sekoilevien nuorten ja muun kummallisen väen parissa, ja hauskaa oli.

Kesäyön unen perustarina ei ole itsessään mikään syvällisyyden huippu. Alkuasetelmassa neljä ateenalaista nuorta on ongelmissa rakkaussuhteissaan: Lysander ja Demetrius tavoittelevat Hermiaa, joka haluaa Lysanderin, mutta isäpä on sitä mieltä että tytön pitäisi valita Demetrius. Demetriusta taas tavoittelee Hermian ystävätär Helena, jota Demetrius on aikaisemmin heilastellut mutta sitten hylännyt.

Hermia ja Lysander karkaavat metsään, Helena jollain omituisella logiikalla päättää paljastaa ystävättärensä juonen Demetriukselle saadakseen ehkä hivenen suopeutta kun Demetrius juoksee vastahakoisen Hermian perään, ja niin kaikki ovat metsässä valmiina sekoiluille. Niistä vastaavat metsässä elävät keijut ja etenkin keijujen kuningas Oberonia palveleva maahinen Puck. Oberon ja hänen kuningattarensa Titania ovat riitaantuneet, Oberonilla on oiva kostokeino vaimolleen, ja sitä hän päättää käyttää myös oikaistakseen ihmisnuorten lemmenasiat. Mutta Puck vähän sotkee asioita... 

Samassa metsässä tietysti harjoittelee vieläpä ateenalaisten työläisten teatteriseurue, jota kirjoittaessaan Shakespeare (itsekin näyttelijä) on varmaan huvitellut laittamalla heihin kaikki pahimmat huonojen amatööriseurueiden kliseet. Pollein ja suulain heistä, Perä, saa kunnian esittää pääroolia myös Titanian opetusoperaatiossa, kun Puck tekee mieheen hienoisia muutoksia ja pistää sitten Titanian rakastumaan lopputuloksena olevaan kuvatukseen. Mutta toki kaikki saadaan lopulta päättymään hyvin, tai jotain sinne päin.

Ryhmäteatterin sovitus oli oikeastaan perinteisin tähän mennessä näkemäni, vaikka siinä omat mausteensa olikin. Osittain sukupuolineutraalin roolituksen lisäksi siinä ei ollut mitään kovin yllättäviä ratkaisuja, mutta sinänsä toimiva ja viihdyttävä paketti siinä oli saatu aikaan, ja näytelmän kauneus ja outous tulivat esille. 

Minua kuitenkin harmitti se, että ohjauksessa oli niin paljon tyypillisen suomalaisen kesäteatterin kohkaamista ja ylinäyttelemistä. Tämä häiritsi etenkin neljän nuoren (Hermia, Lysander, Helena ja Demetrius) kohtauksissa. Heistä ainoastaan Demetriusta näyttelevä TeaKin Henri Tuominen oli roolissaan luonteva, yksityiskohtainen ja eloisa, ja ilmaisi itseään sangen luonnollisesti – yli meni (sopivalla tavalla) vain niissä kohdissa joissa meininki on ihan käsikirjoituksen puolestakin hullua ja kaiken kuuluikin olla liioiteltua ja päätöntä. 

Muut nuoret harrastivat jatkuvasti huutamista, massiivista elehtimistä ja täysin ylinäyteltyjä repliikkejä, joista oli aitous kaukana. Helenaa näytellyt Pyry Äikää onneksi murtautui säännöllisesti tästä ulos ja onnistui olemaan ajoittain oikein herttainen ja aito, vaikka välillä se peittyikin kohkaamiseen. Hermiaa näyttelevä Anna-Riikka Rajanen taas oli alusta loppuun vain täysin rasittava ja epäaito, eikä Noora Dadu Lysanderina vakuuttanut minua paljon enempää. Tämä on sääli, sillä ainakin Rajasesta olen pitänyt aiemmissa rooleissa, ja oletan että muutkin ihan osaavat näytellä, tässä sille vain jotenkin ei annettu tilaa. En oikein ymmärrä sitä, miksei komediassa näyttelemisen kuuluisi olla luontevaa, miksi älyttömän kohkaamisen uskotaan olevan niin hauskaa. 

Olisi toiminut paremmin, jos nuoret olisivat teoksen alkuvaiheessa olleet suht luontevia, ja liioitteluun olisi menty vasta niissä kohtauksissa joissa tapahtumatkin ovat täysin älyttömät. Siinä vaiheessa, kun nuorten lemmensotkut ovat sekopäisimmillään, ohjaus toimi hyvin: tempo oli mainio eikä ylinäytteleminen ehtinyt haitata, koska hahmoillakin meni siinä vaiheessa niin yli. Mutta se olisi toiminut paremmin, jos aikaisemmin olisi ollut luontevamman näyttelemisen kontrasti. Silloin olisi ollut jotain eroa siihen, kun asiat menevät sekaisin. 

Lisäksi mainittu sukupuolineutraali roolitus olisi ollut mielenkiintoisempaa, jos jossain vaiheessa olisi keskitytty hahmojen tunteisiin ja kehityksiin, niin olisin ehtinyt tuntea mitä vaikutusta roolin esittäjällä oli. Nyt minusta tuntui, että esim. Lysanderin kohdalla oli tyydytty siihen, että Noora Dadu esittää miestä. Itse en ainakaan havainnut hahmolla juuri enempää persoonallisuutta kuin että hän oli sellainen retee jätkä, jollaista minua ei muutenkaan huvita katsoa kahta sekuntia enempää. Pyry Äikään Helenalla oli enemmän luonnetta, mutta olisin pitänyt siitä, että hahmon meikit olisivat olleet vähemmän räikeät. Helena olisi tuntunut aidommin tytöltä eikä naiseksi maalatulta mieheltä, ja hahmo toimisi paremmin, jos hänen ulkoasunsa olisi suht luonteva. Helena on kuitenkin minusta ennen kaikkea teeskentelemätön luonnonlapsi, joka ei paljon ajattele miten hänen pitäisi toimia, hän vain on sitä mitä on. En ole vielä nähnyt kenenkään esittävän häntä niin, mutta sitä odotellessa...

Henri Tuominen oli koko ajan suosikkini neljästä nuoresta. Kuten sanottua, hänen näyttelemisensä miellytti minua kovasti, ja nautin tästä Demetrius-tulkinnasta. Hän oli alkuun menestyksestään varma pinnallisen puoleinen pyrkyri, joka yrittää selvästi kieltää joitain puolia itsestään. Metsän sekoilujen ja keijutaikojen kautta hän tuntuu löytävän aidomman minänsä ja muuttuu pidettävämmäksi. Demetrius on ehkä suosikkihahmoni koko näytelmässä muutenkin, koska hän ainoana jollain tapaa monimutkainen, ja hänessä on kehittymisen mahdollisuuksia. 

Olen tainnut nähdä Robin Svarströmin kaikessa Ryhmäteatterin tekemässä, mitä olen tähän mennessä nähnyt, ja hän oli taas mainio. Näytteleminen oli niin Theseuksena kuin erityisesti keijukuningas Oberonina herkullista ja terävää. Minna Suuronen oli erinomainen ylväänä keijukuningattarena Titaniana. Ajattelin alun perin, että hänen olemuksensa voisi olla turhan arkinen keijukuningattareksi, vaikka hän onkin mainio näyttelijä, mutta ei huolta. Vaikuttavasti hän säteili kuningattarena ja tuntui olevan koko ajan olevan vähän toisesta maailmasta. Hippolytana en hänen tulkinnastaan niin saanut irti, ja minusta tuntui ettei ohjaajakaan ehkä tiennyt mitä tekisi hahmon kanssa. 

Sari Mällisen Puck jäi minulle vähän etäiseksi. Pidin siitä, että Puck oli tehty ulkoisesti kunnon maahiseksi eikä liian herttaiseksi metsänkeijuksi tms. Tykkäsin myös että hän oli vähän outo, mutta ehkä hän oli vähän liian outo enkä saanut oikein otetta siitä mitä hän oli tekemässä, Kaikenlaisia omituisia äänenkäyttöjä oli vähän liikaa ja tuntui minusta rasittavalta. Monet ovat kyllä tykänneet, makuasia kai. Mutta Puckin riemu siitä, kun sai aikaan oikein kunnon sekasotkun, oli nautittavaa katsottavaa!

Tragedianäyttelijöiksi ryhtyvät työläiset ovat näytelmän herkullisin osa, jos heidät tehdään hyvin, ja nyt kyllä tehtiin. Jarkko Pajunen (Nikolai Perä), Juha Pulli (Pietari Pölkky), Marko Tiusanen (Niilo Nälkä) ja Aarni Kivinen (Tuomas Kuono) tarjosivat mainion shown. Pajusen Perä oli juuri sellainen itseään koko ajan esille tunkeva, kaiken parhaiten tietävä mutta pohjimmiltaan sympaattinen harrastajanäyttelijä, joka varmasti aiheuttaa ahdistusta useimpien seurueiden johtajille, ja kaikki muutkin olivat mainioita. Niin harjoitukset kuin lopussa esitettävä näytelmä saivat nauramaan, ja kuitenkin käsityöläiset yrittämisessään ja innokkuudessaan ovat mainion sympaattisia. En tosin tiedä, miksi Muurin piti näytelmän aikana kaljoitella, kun mies näyttelemässä muuria on jo sinänsä niin älyttömän hauskaa, ettei siihen tarvita paljon ekstrajujuja. Ehkä suomalaista kesäteatteria vain ei voi tehdä ilman kaljoittelua. Käsityöläisiä oli yksi vähemmän kuin tavallisesti, mutta en tiedä, miksi juuri Huilu, joka normaalisti esittää Thisbeä, oli jätetty pois ja hänen tilallaan Thisbenä oli Nälkä. Huilun vain kuuluu olla Thisbe!

Sama äijäjoukko (miinus Perä) esitti myös Titanian keijuja. Vaikka tässä saatiinkin kesäteatterin mies mekossa -kliseetä ja pakolliset röhönaurut aina kun raavaat miehet tepsuttelivat paikalle sifonkimekoissaan, niin ratkaisu toimi minusta mainiosti. Keijujen pitää olla vähän outoja ja jostain muusta maailmasta, heidän pitää olla vähän rouheita ja rock eikä liian pikkusieviä, ja kunnon äijäkeijut näteissä mekoissa toimivat mainiosti. Näiden keijujen maailmassa nyt on vain tavallista pukeutua näin. Sitä paitsi he lauloivat hienosti ja heille sävelletyt kappaleet olivat tunnelmallisia.

Ulkoiset puitteet olivat hienot, kuten aina tuossa teatterissa on ollut. Lavasteet olivat yksinkertaiset ja maailmaa hyvin luovat, tykkäsin siitä miten sama lavaste muutettiin yksinkertaisella liikkeellä Ateenasta metsäksi. Keijujen vaatteet olivat hienot, ihmisten vaatteet eivät niinkään kiinnostaneet (aina huvittavaa miten "ateenalainen puku" kulloinkin on tulkittu - ilmeisesti riittää lähinnä että on jonkinlaiset vaatteet, mieluiten modernit). Aasi olisi voinut olla minun puolestani vähän vähemmän anatomisesti korrekti, mutta muuten mainiosti toteutettu. Ja oi niitä teatteriesityksen rooliasuja ja lavasteita! 

Kelpo tulkinta kokonaisuudessaan, ei mitään maata mullistavaa, ja paremminkin olisi voinut tehdä, mutta aivan hyvä tapa käyttää kesäiltapäivä. Hedelmä-arvosteluasteikolla tämä taitaa mennä omenan suuntaan.

Kansallisbaletin kesäkiertue / Helsinki-päivä 12.6.2016

Kuten muutama kuukausi sitten kirjoitin, olen viimeisen vuoden aikana löytänyt baletin ja nykytanssin. Niinpä täytyi ehdottomasti suunnata tänään Helsinki-päivänä Oopperan luo, jossa Kansallisbaletin kesäkiertueella pääsi katsomaan tunnin mittaisen baletti- ja nykytanssikokoelman ilmaiseksi. Tällaiset ulkoilmaesitykset minut aikanaan koukuttivat tanssin katsojaksi, ja niistä on edelleen ihana nauttia.

Kesäkiertueen mainoskuvaa  / Kansallisbaletti. Kuvaajan nimeä en löytänyt.

Tiesin kyllä ennestään, että paikalle pitäisi tulla hyvissä ajoin, jos mielii saada kunnon paikan. Mutta valitettavasti jämähdin Kansallismuseon kesäpihalle ihailemaan Vintage-tapahtumassa myynnissä olevia ihania vaatteita. Tai valitettavasti ja valitettavasti, nappasin itselleni 3 eurolla ihanan mekon, jota tulen kaikesta päätellen käyttämään koko kesän, niin hyvältä se tuntuu ja näyttää päällä. Joskus sovittamatta tekee onnekkaita löytöjä. Ja tosi söpön vekkihameenkin löysin, josta on kenties tuleviin baletti-iltoihin päälle pantavaksi...  Mutta kuitenkin, kun pääsin paikalle, esitys oli juuri aluillaan ja Oopperan edessä oleva tori tietysti tupaten täynnä. Aluksi asetuin suht laitaan, mutta kun siitä ei nähnyt kaikkea, kulkeuduin vähitellen keskiosaan, ja löysin lopulta ihan säällisen paikan, josta minunkin kokoiseni ihminen näki useimmat asiat, joita lavalla tapahtui. Mutta jatkossa täytyy varata enemmän aikaa paikalle pääsemiseen. Sen kyllä sanon, että vaikka ymmärrän että lapset tuollaisissa tapahtumissa nostetaan olkapäille, kun eivät ne muuten mitään näkisi, niin sellaisen isä-lapsi-tornin takaa nyt varsinkaan ei kukaan muu näe mitään...

Kaikkine näine haittoineenkin esitys oli ihana. Rakastan tanssin katsomista. En osaa kirjoittaa siitä kovinkaan fiksusti tai hyvin. Se taitaa johtua samasta syystä kuin miksi rakastan sen katsomista. Olen monissa asioissa ylianalyyttisuuteen taipuva, mutta tanssin vain koen. En voi analysoida tai selittää, mitä se tekee minulle. Näen mitä näen, tunnen tanssijoiden liikkeen ja musiikin kehossani, ja se tekee minulle jotain, jota en pysty sanoiksi laittamaan. Tulen tapahtumasta virkistyneenä, onnellisena ja tuntuu kuin sydämeni olisi asettunut taas paikalleen. Niin kävi nytkin, vaikka kuinka jouduin nousemaan varpailleni ja huojumaan pitkien ihmisten päiden ohi jotta näkisin kunnolla.  

En edes yrittänyt paikaltani ja surkeilla valokuvaustaidoillani saada kuvaa ihanuuksista, joten joudutte tyytymään puutteellisiin sanoihini. Esiintymässä olivat seuraavat tanssijat: Sara Antikainen, Eun-Ji Ha, Linda Haakana, Suvi Honkanen, Victoria Johansson, Emilia Karmitsa, Mai Komori, Iga Krata, Jevgenija Plešková, Anna Sariola, Ilja Bolotov, Ruan Crighton, Alfio Drago, Nikolas Koskivirta, Florian Modan, Thibault Monnier, Ville Mäki, Samuel Števik ja Win Vandermaesen. Ihan alkuun nähtiin hurmaava yhteiskoreografia, jossa kaikki tanssijat kävivät pyörähtelemässä, hypähtelemässä tai muuten leiskauttelemassa koreissa ja hurmaavina. Sen jälkeen nähtiin kattaus baletti- ja nykytanssinumeroita monista eri teoksista. Järjestystä en tarkkaan muista enkä monestikaan sitä, kuka tanssi missäkin numerossa. Käsiohjelmassa ei ollut niin tarkkoja tietoja, ja vaikka kuinka muistan erikseen ihastelleeni tiettyjä esiintyjiä, en aina jälkeenpäin muista, missä numerossa kenetkin näin. Saa kertoa jos muistaa paremmin tai jos olen tehnyt virheitä!

Mutta alussa näimme mm. hurmaavan Pikku joutsenten tanssin, joka tietysti jäi loppupäivän korvamadoksi, sekä Thibault Monnier'n ja Mai Komorin kauniin nykytanssinumeron, jonka koreografian Monnier oli tehnyt. Näimme myös kohtauksen ihanasta Pähkinänsärkijästä (en uskalla sanoa, ketkä olivat Klaarana, Pähkinänsärkijänä ja Hiirikuninkaana, vaikka melkein muistan). Sitten seurasi mm. lumoavan kaunis pas d'action Bajadeeri-baletista. Se oli niitä hetkiä, jolloin kyyneleet tulevat silmiin silkasta kauneudesta, ja toivoisin todella, että olisin käynyt katsomassa tuon baletin talvella! Seuraavan kerran sitten, kun se tulee. 

Le Corsairea tanssi kauniisti Suvi Honkanen partnerin kanssa, jonka nimi on nyt kadonnut mielestäni. En yhtään ihmettele, että Honkanen pääsi Helsingin kansainvälisen balettikilpailun finaaliin asti, sillä tämän ja muiden esitysten perusteella hän on lumoava, ilmeikäs tanssija sekä yleisen ihana. Sara Antikainen taisi tanssia Paquita-nimisestä baletista viehkon numeron, ja Kaunottaresta ja Hirviöstä nähtiin hurmaava neljän pupun tanssi, joka ihastutti myös viime Taiteiden yössä ja sai minut päättämään nähdä kyseisen baletin (josta varsinainen baletti-ihastukseni sitten alkoi). Ja ne pupujen koristeelliset, hieman pelikorttimaiset vaatteet! Niitä pelkästään voisin tuijottaa vaikka kuinka kauan. 

Toisenlaista eläimellistä menoa esittivät Ilja Bolotov ja Linda Haakana, jotka tanssivat kahden ketun tanssin Marjo Kuuselan Seitsemän veljestä -baletista. En ole Seitsemän veljestä -fani, mutta jos siinä baletissa on tuollaista niin se pitää nähdä, viis muusta. Hyvänen aika, miten hurmaavan eloisa koreografia tuossa oli ja miten kettumaisuus ja metsäisyys oli tavoitettu! Ilja Bolotov ja Linda Haakana sopivat ketuiksi täydellisesti: kujeilevan eloisia, energisiä, loputtoman liikkuvaisia, ilmeikkäitä. Ja Bolotovin asustus toki toi mukavasti esille sen, miten kauniiksi tanssi voikaan miesvartalon muovata. Mutta aah, tekisi vain mieli naputtaa koko ilta menemään siitä, miten mainioita kettuja nuo kaksi olivat ja millaista heidän liikkumisensa oli. Sanat vain eivät tavoita sitä. Teki mieli päästä itsekin metsäpoluille kisailemaan.

Olin muutenkin hurmioissani aina, kun Ilja Bolotov oli lavalla. Oli ihana yllätys alkunumerossa tajuta, että hän on mukana kiertueella, koska en yhtään tiennyt keitä siellä on tanssimassa. En osaa aivan selittää, mikä Ilja Bolotovissa niin iskee minuun, mutta täysillä se iskee kumminkin. Olen fanittanut häntä siitä pitäen, kun näin hänet Kaunottaressa ja Hirviössä tanssivana Merkurius-patsaana, ja Pähkinänsärkijän näin kahdesti osittain hänen takiaan. Hänen liikkeensä ja tanssinsa on hurmaavaa, ja hänessä on ilmeikkyyttä, eloisuutta ja jotain tanssin ja ilmaisun riemua, jota kerta kaikkiaan rakastan. Aina, kun näen hänet tanssimassa, tulen onnelliseksi. Ei siitä kai sen enempää tarvitse osatakaan sanoa. 

Lumikuningatar -balettia en ole nähnyt lavalla, mutta olen nähnyt kahdesti sen tallenteen, ensin Finnkinoon screenillä ja myöhemmin televisiossa. Vaikutelmani on, että tarinankerronta on höttöistä, mutta musiikki on ihastuttavaa ja siinä on kauniita kohtauksia. Nyt nähtiin ruotsalainen ja venäläinen tanssi sekä uni-pas-de-deux. Kerttuna oli ihana Eun-Ji Ha ja Kain roolin tanssi Ruan Crighton. Vaikka tuo monen eri kansallisen tanssin kavalkadi taitaa olla balettikliseitä pahimmasta päästä, ruotsalainen tanssi on kyllä hupaisa: sinikeltainen pariskunta on juuri sellainen millaisia suomalaiset kuvittelevat ruotsalaisten olevan, loputtoman iloisia ja energisiä ja vähän höpsöjä. Nikolas Koskivirta taisi olla ruotsalaismiehenä, naisen nimeä en valitettavasti muista, enkä venäläiseen tanssiin osallistuneiden nimiä. Eun-Ji Ha oli hurmaava Kerttuna, mutta pas-de-deux'ssä petyin vähän Ruan Crightoniin, josta olen aiemmin pitänyt. Hän tanssi kyllä hyvin, mutta oli kovin ilmeetön, joten kohtauksen tunnepuoli jäi vähäiseksi. En muista, että Crighton olisi aiemmin tanssinut Kain roolia, joten ehkä jännitys vain vaivasi ja jatkossa paranee.

Don Quijotea tanssittiin menevästi, ja loppupuolella nähtiin vielä Eemu Äikiön koreografioima 1-2-3-niminen jänskä nykytanssinumero, jossa Ilja Bolotov tanssi niin hurmaavasti kahden mainion ladyn kanssa, että pyyhki mielestäni ladyjen nimet, vaikka mielestäni he olivat tanssijoita joita minun ei pitäisi unohtaa. Olen noin 70-prosenttisen varma siitä keitä he olivat, mutta saatan sanoa väärin, joten en sitten sano mitään. Ihan lopussa nähtiin kohtaus baletista Muumipeikko ja pyrstötähti, ja esitys lopetettiin toiseen yhteisnumeroon, jossa kaikki ehdittiin nähdä vielä kerran ja muumit jorasivat kovasti. Siinä koreografina oli ollut Anna Sariola.

Nyt on taas sellainen olo että tahdon ostaa liput kaikkiin Kansallisbaletin esityksiin ensi kaudella, ja toivottavasti oikeasti saan sen tehtyä. Harva asia nimittäin saa oloni sellaiseksi kun tanssin katsominen. Ja se olo on erittäin hyvä olo.

Hedelmä-arviointi on jäänyt vähän vähille viime aikoina. Tämä oli taas luonnollisesti hedelmäsalaatti, mutta kyllä siellä oli ihan kirsikoitakin, mm. se kettunumero. Luulen, että Ilja Bolotov pääsee minulla yleisesti kirsikkakategoriaan. Monet balettinumerot olivat herkullisia mansikoita, Suvi Honkasen ja Eun-Ji Han tanssissa oli ehtaa vadelmaa (luulen, että Honkasessa on jotain kirsikkaistakin), ja nykytanssinumeroissa taas oli houkutteleva tujahdus limeä.

Sylvia - Helsingin Kaupunginteatteri, 12.5.2016

Sylvia-koira (Elina Aalto) ja Greg-isäntä (Jari Pehkonen) ovat innoissaan, sohvalla istuva Kate (Heidi Herala) ja Phyllis-ystävätär (Aino Seppo) eivät niinkään. Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo.

Näin esityksen teatterin tarjoamalla bloggaajalipulla.

Kiinnostuin A.R. Gurneyn Sylvia-näytelmästä heti, kun luin sen esittelytekstin joskus HKT:n nettisivuilta. Osasyynä on se, että rakastan koiria ja minua kiehtoo ajatus näytelmässä, jossa koiran avulla kerrotaan ihmisistä ja heidän suhteistaan. Toisaalta Elina Aalto kuulosti täydelliseltä valinnalta Sylvia-koiran rooliin, niin eloisa ja ilmeikäs hän oli syksyllä Kouvolan Teatterissa näkemässäni Love Story -musikaalissa, ja halusin nähdä millainen hän on koirana.

Sylvian perusidea on tämä: keski-ikäinen aviopari Greg ja Kate (Heidi Herala) on juuri vetäytynyt viettämään lasten kotoa lähdön jälkeistä elämää mukavassa newyorkilaisasunnossaan, kun Greg löytää puistosta Sylvia-koiran (Elina Aalto). Hän ihastuu valtaisasti koiramaiseen tapaan ehdoitta rakastavaan, eläväiseen Sylviaan ja tahtoo pitää koiran. Kate ei niinkään ihastu, ja pian Sylvian läsnäolo alkaa hiertää heidän välejään. Mitä tympääntyneemmäksi Kate käy, sitä innostuneempi Greg on Sylviasta, jonka välittömyys ja vaistomaisuus on vastakohta kaikelle muulle hänen elämässään: tympeälle työlle, ärsyttävälle pomolle ja ilmeisesti myös tavanomaiseksi käyneelle avioliitolle Katen kanssa. Gregin Sylvia-innostus menee melkoisen hulvattomille ylikierroksille. Tätä puidaan välillä niin koirapuiston vakioasiakkaan Tomin (Pertti Koivula) kuin Katen ystävättären Phyllisin ja parisuhdeterapeutin (molemmat Aino Seppo) kanssa. Ohjauksesta vastaa Kari Rentola, puvustuksesta ja lavastuksesta Katariina Kirjavainen, ja näytelmän on suomentanut Riikka Takala.

Odotukseni toteutuivat, tykkäsin näytelmästä kovasti. Se oli juuri sellainen toisaalta leppoisan inhimillinen ja välillä absurdi komedia, toisaalta salaviisas ihmiskuvaus, josta nautin ja jota olin kaivannut tähän väliin. Elina Aallon näyttelijäntyö Sylvia-koirana on teoksen sydän, ja vahva sydän onkin. Aalto onnistui olemaan niin koiramainen koira, että minulla sormet syyhysivät päästä rapsuttamaan niin näytelmän aikana kuin pitkään sen jälkeenkin. 

 

Oli mielenkiintoista, että Sylviasta ei tehty kovin koiramaisen näköistä - lähinnä saparot muistuttivat luppakorvista, kynsikkäät tekivät käsistä tassujen näköiset ja villapuserossa on tiettyä karvaisuutta. Mutta muuten lavalla hyppi, pomppi ja nuuski viehko nuori nainen joka silti onnistui olemaan erittäin, erittäin koira. Yllätyksekseni Sylvia myös puhui yhtä paljon kuin ihmisetkin. Näytelmässä ei liikaa alleviivattu sitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa ja miksi Sylvia ylipäätään merkitsee Gregille niin paljon (teorioita muiden hahmojen suusta toki riitti, toinen toistaan oudompia). Pidin siitä, sillä se jätti mukavasti tilaa omalle tulkinnalle.

Ihana Elina Aalto Sylviana, Jari Pehkonen (Greg) rapsuttaa. Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo.

Luultavasti Sylvian puheet ja olemus oli tarkoitettu kertomaan miten Greg koiran näki. Sylvia tuntuu peilaavan hänen ihmisyytensä hukassa olevia puolia kuten vaistomaisuutta, fyysisyyttä ja luonnonläheisyyttä. Toisaalta yhtä lailla Sylvian repliikit voivat tarkoittaa, mitä koira omalla kielellään tarkoittaa silloin kun haukkuu, kiehnää tai nuuskii. No, miksi Sylvia oli niin tärkeä? Osittain sanoinkin jo: koska koira toi esille sellaisia puolia ihmisyydestä, jotka modernista kaupunkilaisuudesta on siivottu pois. Siksi olikin niin herkullista, että Sylvia oli ihmishahmossa: kun nuori nainen röhnöttää sohvalla koiramaisesti tai nuuskii toisten haaroväliä, se näyttää hauskasti mitä emme salli ihmisille vaikka koirilla ne ovat ihan normaaleja. Eivätkä koirat ja ihmiset toisistaan kuitenkaan paljon eroa, kun koko luomakunnan kirjoa katsoo. 

Muutakin Sylvia tuntuu kertovan: ihmisen kaipuusta luontoon ja vaistomaiseen, yksinkertaiseen elämään. Muutoksen kaipuusta ja kammosta, ylipäätään siitä miten eri ihmiset suhtautuvat muutokseen, etenkin ihmissuhteissa. Tarpeesta täyttää elämä jollain merkityksellisellä. Rakastamisesta ja valinnoistakin. Ja tietysti siitä, miten hupsuja ihmiset osaavat olla, ja koiratkin.

Jari Pehkonen oli ihana Greginä. Työpaikkaansa tympiintyvä, modernin kaupunkilaiselämän vastapainoksi luonnollisuutta kaipaava Greg oli minusta hyvin samastuttava hahmo. Vaikka hänellä meni kuinka yli Sylvian kanssa, hän tuntui kovin sympaattiselta. Heidi Heralan esittämä Kate sen sijaan jäi minulle etäisemmäksi, vaikka Herala periaatteessa hyvin ja ilmeikkäästi Katea esitti, ja etenkin hänellä oli mainioita ilmeitä, jotka alleviivasivat sitä että Greg ei yhtään tajunnut missä mennään. Mutta kokonaisuudessaan hahmo jäi minulle ulkokohtaiseksi enkä saanut hänestä otetta, enkä oikeastaan missään vaiheessa sympannut Katea vaikka Gregillä tosiaan meni aika yli Sylvian suhteen. Ehkä tulkinta oli vähän turhan parodinen minun makuuni tai muuten vain liian tyypillinen suomalaisen komedian tanttakuvaus. Myös Aino Seppo veti mielestäni parodian turhan pitkälle terapeuttina, vaikka ehkä se oli tietoinen ohjausvalinta kun meininki tarvitsi saada siinä vaiheessa mahdollisimman absurdiksi. Katen menestyvään ystävättäreen Phyllisiin tyyli sopi ja Phyllis-kohtaus oli hyvin hauska. Pertti Koivula oli hirmuisen ihana koirapuistossa viihtyvänä Tomina, joka pohdiskeli elämänviisauksia miehen ja koiran suhteesta eikä tainnut olla kovinkaan viisas omasta elämästään - mutta ainakin suhde Pontus-koiraan oli ja pysyi. 

Sylvia (Elina Aalto), Greg (Jari Pehkonen) ja Tom (Pertti Koivula) koirapuistossa. Kuva: Helsingin Kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo.

Sylvia on hyväntuulinen, paikoin absurdi komedia koirista ja ihmisistä, mutta herättää myös ajatuksia ja koskettaakin. Elina Aallon huikea suoritus eloisana ja teeskentelemättömänä koirana kantaa näytelmää, toisaalta myös Jari Pehkonen ja Heidi Herala kovin vastakkaisia asioita haluavana avioparina. Suosittelen niin koiraihmisille ja muille biofiileille kuin kaikille muillekin. Nyt toukokuussa on jäljellä enää muutama esitys, mutta syksyllä koiramainen meininki jatkuu taas.